Tampereella järjestettiin perjantaina lokakuun toisena päivänä peräti kolme mielenosoitusta.  Aiheena oli turvanpaikanhakijat ja pakolaiset. Kaksi mielenilmaisuista tuki pakolaisia ja rajat kiinni –nimisenä järjestetty tapahtuma oli pakolaisten ottamista vastaan.

rajat%20kiinni.jpgRajatn%20maailma.jpg

Kuntasäpinää 2015 oli Yleisradion pyynnöstä kommentoimassa mistä mielenosoituksissa oikeastaan on kyse ja mitä ne kertovat nykypolitiikasta. Uutisten radio- ja tv-aika on aina hyvin rajoitettu, eikä siinä kovin syvällisiä analyyseja ehdi/kykene/voi antaa; asia on kuitenkin siksi tärkeä, että silti sitä pitää yrittää. Monen tutkijan jakama kokemus uutiskommenteistaan on, että yleensä uutis-spotiksi nostetaan jokin sellainen lause, joka ei kaikkein elegantein ja syvällisin ole. Niin nytkin, vaikka jotakin oleellista uutisvirtaan leikatusta kommentista välittyikin.

Tampereen mielenosoitukset kertovat omalta osaltaan poliittisen toiminnan ja kulttuurin ja poliittisesti toimimisen muutoksesta. Syvemmin aiheesta kiinnostuneet voivat lukea ensimmäisen osan kirjasta Henkilökohtaistuva politiikka. Jo reilun kymmenen vuoden ajan on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että edustukselliseen demokratiaan nojaavat liberaali-demokraattiset poliittiset järjestelmät ovat kriisiytymässä. Syyt tähän kehityskulkuun ovat niin sisä- kuin ulkosyntyisiä. Ympäröivän maailman muutos globalisaation ja kasvavien kompleksisten keskinäisriippuvuuksien verkostoksi on asia, jota yksittäiset valtiot eivät kykene suitsimaan eivätkä ohjaamaan kehitystä haluamaansa suuntaan. Ihhmiskunnan yhteisesti kokemat uhkat ilmastonmuutoksesta globaaliin talouskriisiin ovat valtiotasoiseen poliittiseen järjestelmään vaikuttavia ulkoisia tekijöitä. Myös digitaalisen viestintäteknologian leviäminen ja käytön helppous ovat lisänneet poliittisen osallistumisen, mobilisoitumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia globaalilta tasolta aina ruohonjuuritasolle.

Näiden lisäksi on sitten myös sisäsyntyisiä muutostavia tekijöitä. Alati pitenevä tutkimuskirjallisuus on analysoinut kansalaisten niin kutsuttua vieraantumista politiikasta, jonka indikaattoreina on nähty vaaliosallistumisen laimentuminen, kansalaisten ja poliittisen eliitin erottavan kuilun syveneminen ja leveneminen ja ihmisten kiinnostumattomuus osallistua poliittisten puolueiden tai järjestöjen toimintaan. Valtavirtatutkimuksessa varsin yksinkertaisesti nähdään mainitut tekijät nimenomaan politiikasta vieraantumisen tunnusmerkistönä, vaaliosallistuminen on monien mielestä edelleen kansalaisille poliittisen osallistumisen ja kiinnittymisen paradigma. Toisaalta yllä kuvattua edustuksellisia demokratioita jäytävää kansalaispassiivisuutta voi lähestyä toisinkin ja nähdä ne merkkeinä poliittisen toiminta kulttuurin ja ajattelutavan muutoksesta, jota myös Tampereen mielenosoitukset omalla tavallaan ilmentävät.

 Demokratiateoreettisissa kirjoituksissa eri puolilla maailmaa on alettu viime aikoina pohtia poliittisen toimintakulttuurin ja eetoksen merkitystä poliittiselle toiminnalle erityisesti ja demokratialle yleisesti. Sellaiset kirjat kuin Donatella della Portan Can Democracy be Saved(2013) tai Colin Hayn Why We Hate Politics (2007) kertovat jo nimillään mistä niissä on kyse. Demokratian, osallistumisen ja representaation käsitteitä mielenkiintoisesti problematisoivat myös John Keane The Life and Death of Democracy (2009); Pierre Rosanvallon Counter-Democracy: Politics in the age of Distrust (2008); Rosanvallon Democratic Legitimacy: Impartiality, Reflexivity, Proximity ja viimeisimpänä Simon Tormeyn ansiokas The End of Representative Politics (2015). Lyhyesti tiivistäen mainittujen kirjojen perusviesti on, että edustuksellinen demokratia on muutoksen tilassa ja on korkea aika alkaa miettiä, mistä tässä muutoksessa on kyse. Muutoksen indikaattoreina ovat yllämainitut poliittisten järjestelmien sisäsyntyiset tekijät, mutta niiden perusteella ei kuitenkaan voida vetää sellaista johtopäätöstä, että kansalaiset olisivat vieraantuneet politiikasta. Pikemminkin kyse on, Tormeyn (2015) sanoin, siitä että antipoliittisen politiikasta ja antirepresentatiivisen representaatiosta käyttövoimansa saava poliittinen toimintakulttuuri alkaa yhä voimakkaammin haastaa edustuksellisen demokratian etabloitunutta institutionalismia ja näyttäytyä sille houkuttelevana vaihtoehtona.

Tormeyn käyttämät termit viittaavat nimenomaan moninaisten ongelmien ja haasteiden kanssa painiskelevaan jäykistyvään edustukselliseen demokratiaan sekä siihen, että kasvava kansalaisjoukko kokee edustuksellisen demokratian hylänneen heidät. Samalla Tormey antaa Hayn provokatiiviseen kysymykseen miksi me vihaamme politiikka, saman vastauksen kuin Haykin mutta pohjaa sen  Hayta tiukemmin demokatiateoreettiseen käsitteeliseen analyysiin. Ja se vastaus on, ettemme me välttämättä vihaa politiikkaa, vaan ainoastaan tietynlaista politiikkaa. Poliitikkojen harjoittama politiikka on sitä politiikkaa, jota me vihaamme tai johon emme luota (samansuuntainen vastaus on Rosanvallonin vastademokratian ajatuksessa). Antipoliittisen politiikan kanssa linjassa oleva antirepresentatiivinen representaatio viittaa siihen, että edustuksellisiin elimiin valittujen edustajien asemesta aletaan itse edustaa omaa, itse valittua, asiaansa. Samalla hyvin helposti myös otetaan samanlaiseen asemaan/tilanteeseen kuviteltujen ihmisten asioita ajettavaksi, toisin sanoen pyritään tuomaan esiin itsensä kanssa samankaltaiseksi miellettyjen ääni ja mielipide. Tormeyn käsitteiden avulla on järkeenkäypää selittää, miksi ’poliittisesti vieraantuneet’ järjestävät ja osallistuvat poliittisiin mielenilmauksiin taikka toimivat paikallisissa asukasyhdistyksissä vähät virallisesta politiikasta välittäen antaen äänen kansan syville riveille, hiljaiselle enemmistölle tai milloin millekin

Itse tekemisen eetos, omaehtoinen ja –aloitteinen poliittisesti toimiminen on luonteva ja looginen seuraus antipoliittisesta politiikasta ja antirepresentatiivisesta representaatiosta. Tampereen mielenilmaisuja voidaan perustellusti tarkastella tällaisesta tulkintahorisontista. Koskipuistoon kerääntyi huolestuneita kansalaisia, jotka kokivat tärkeäksi toimia itselleen tärkeässä asiassa ja samalla esittää huolenaiheensa suuremman ihmisryhmän huolenaiheeksi. Virallisen politiikan tarjoamat vaikuttamiskanavat ja –keinot sivuutettiin tehottomina, hitaina sekä jo lähtökohtaisesti epäillen sen tuotoksia. Demokratian tulevaisuuksien kannalta olisikin ensiarvoisen tärkeää pohtia, mitä tällainen pop-up tyyppinen verkostomainen toiminta merkitsee ja miten se haastaa nykyisen demokratia-käsityksen.

Demokratiaan kuuluu mielipiteiden esittämisen vapaus ja oikeus. Tampereen mielenosoituksissa näitä vapauksia ja oikeuksia käytettiin poliittisen kansalaistoiminnan keinona ja motivaattorina. Kiintoisan pikantin mausteen Tampereen tapahtumiin antoi nimenomaan se, miten niissä kansalaistoiminta näyttäytyi erityisenä poliittisesti toimimisena ja kohteena oli, kuten kaikessa aidosti poliittisessa toiminnassa aina on, tulevaisuuden valloittaminen. Sekä rajat kiinni –ryhmä että rajaton maailma –ryhmä haluaa oman unelmansa tulevaisuuden Suomesta tulevan todeksi. Retorisesti omaa hyväksi tulevaisuudeksi visioitua tavoitetta propagoitiin ja motivoitiin varioimalla, niin kuin kovin usein muutenkin, Slavoj Žižekin (2011) ’lopun aikojen’ retoriikkaa.  Žižek itse viittaa globaalin kapitalismin kaatumiseen sen itsensä aiheuttamien ongelmien paineessa. Metaforana aikojen loppu on kuitenkin tehokas ja sopii erittäin hyvin tulevaisuudessa kestämättömäksi tai sietämättömäksi kehittyvien ongelmien poliittisesti hyödyntämiseen tässä-ja-nyt. Poliittisesti toimimisen muotona se on nykyisen tulevaisuuden visiointia ja toimivin retorinen tyylilaji on tuomiopäivän profetointi. Rajat kiinni –ryhmä maalaa kuvaa tulevaisuuden Suomesta, jossa suomalainen oma kulttuuriperintö ja suomalainen elämäntapa ovat uhattuina pakolaistulvan vuoksi. Vieraan aineksen pysäyttäminen rajoille pelastaa puhtaan myyttisen suomalaisuuden. Rajaton maailma puolestaan näkee itseensä käpertyneen ja sisäänpäin kääntyneen ummikko-Suomen dystopiana ja pitää avoimuutta ja yhteiskunnallista moniaineksisuutta voimavarana ja mahdollisuutena. Näiden ryhmien tulkinta käsillä olevasta tilanteesta on täysin vastakkainen, mutta toiminnallinen logiikka ja dynamiikka toimimisessa vastaavasti hyvinkin samankaltaista.

Demokratian ja miksei myös yhteiskuntarauhan näkökulmasta haasteellista on, miten oma-aloitteistuva ja itse omaa agendaansa luova kansalaisaktivismi saadaan kanavoiduksi tavalla, joka ei tuota antagonistisia, toisiaan vastaan taistelevia, yhteiskunnallisia ryhmittymiä, vaan pystyy purkamaan erimielisyydet mahdollisimman rauhanomaisesti. Ehkäpä tähän vaaditaan, että ihmiset muistaisivat olevansa ihmisiä ja kykeneviä sekä tunnistamaan oman erityisen ihmisyytensä myös muissa ihmisissä ja kunnioittamaan toisten ihmisyyttä.