Uusi tutkimuksemme, jossa selvittelemme ja analysoimme vastaanottokeskusten yhteisökäytäntöjä, alkoi toden teolla viime viikolla. Vierailimme eräässä vastaanottokeskuksessa itäisessä Suomessa. Matkan tarkoitus oli kerätä aineistoa ja haastatella vastaanottokeskusten toimintaan tai vaikutuspiiriin eri lailla liittyviä ihmisiä.  Aivan kaikkia tahojen kanssa emme onnistuneet aikataulujamme sovittamaan, joten teimme muutaman puhelinhaastattelun sekä sähköpostikyselyn jälkikäteen.

Ensimmäisessä kohteessamme haastattelimme vastaanottokeskusten johtoa, henkilökuntaa ja turvapaikanhakijoita. Tutkimuksemme tarkoitus on nimenomaan selvittää miten vastaanottokeskukset ja sen eri ryhmät toimivat suhteessa alueen ihmisiin ja päinvastoin eli miten vastaanottokeskukset on otettu vastaan asukkaiden taholta. Tämän lisäksi meitä kiinnostaa selvittää miten mahdolliset jännitteet puretaan ja millaisia jännitteitä vastaanottokeskukset saattavat aiheuttaa. Tällaista vuorovaikutteista yhteistoimintaa vastaanottokeskusten ja alueen asukkaiden kanssa kutsumme yhteisökäytännöiksi. Hyvien yhteisökäytäntöjen avulla on mahdollista ennaltaehkäistä, tai ainakin lieventää, sosiaalisia jännitteitä, jotka hyvin usein saavat sytykkeensä tietämättömyydestä tai tuntemattoman pelosta.

Yhden haastattelukierroksen perusteella ei vielä voi mitään analyyttista sanoa, mutta vaikutelmaksi jäi, että vierailemassamme vastaanottokeskuksessa ei kovin vakavia jännitteitä lähialueen asukkaiden kanssa ollut ilmennyt. Jonkin verran asukkaiden turvallisuudentunne heikkeni, kun suurehko määrä vieraasta kulttuuripiiristä tulevia ihmisiä pikavauhtia tuotiin naapurustoon.

Turvapaikanhakijat eivät sanojensa mukaan olleet kohdanneet häirintää tai loukkaavaa huutelua, tai muutakaan huonoa kohtelua vastaanottokeskuksessa tai sen ulkopuolella liikuskellessaan. Mielenkiintoista onkin, ovatko muiden vastaanottokeskusten turvapaikanhakijoiden kertomukset samoilla linjoilla.

Se, mikä turvapaikanhakijoiden kertomuksista jäi päällimmäisenä mieleen, oli epävarmuus ja epäusko kielteisistä turvapaikkapäätöksistä. Heidän oli vaikea käsittää, miksi heidän lähtömaansa voidaan luokitella turvalliseksi maaksi. Haastateltavien kertomusten perusteella heitä ei voi mitenkään luokitella elintasopakolaisiksi, vaan vainoa ja turvattomuutta pakon edessä pakoon lähteneiksi kovia kokeneiksi ihmisiksi. Samalla nousee mieleen julkisessa keskustelussa esiin nousseet puheenvuorot siitä, miten Suomi hakee alinta mahdollista tasoa ihmisoikeuksien ja kansainvälisten sopimusten noudattamisessa (esim. valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen Helsingin Sanomissa 11.9.2016). Ojasen kanssa samassa lehdessä myös entinen puolustusministeri Elisabeth Rehn käyttää kovin kriittisen puheenvuoron nykyisestä kovenevasta suomalaisesta asenneilmastosta ulkomaalaisiin ja perustuslakimme takaamiin ihmisoikeuksiin.                                               

*****

14333599_10154009700602879_4906626374479391327_n.jpg

                                                                Oikeusministeriön seminaari 16.9.2016.

 

Paitsi turvapaikanhakijat, niin myös muut marginaaliset ryhmät, nousivat pääosaan 16.9.2016 Oikeusministeriön järjestämässä Demokratian kehittämis- ja kuulemisseminaarissa. Demokraattisia osallistumismahdollisuuksia pitää lisätä, ja tähän Oikeusministeriö tulevassa demokratiaohjelmassaan pyrkii. Seminaari alkoi Oikeus- ja työministeri Jari Lindströmin demokratialinjauksilla. Lindström linjasi, että jokaisella on oikeus poliittiseen osallistumiseen. Lindström ei erikseen eritellyt mitään erityisryhmiä, jotka vaatisivat jotain erityistä huomiota, totesi vain demokratian kuuluvan jokaiselle ja että jokaisen on voitava luottaa oikeuksiensa toteutumiseen. Tämä on mitä kannatettavin lähtökohta.