Turvapaikanhakijoiden tekemää seinäkoristelua. Kuva Jarmo Rinne.

Kansalaisuuden historiaa tutkinut brittisosiolgi T. H. Marshall tarkasteli vuonna 1950 julkaistussa esseessään "Citizenship and Social Class" modernin kansalaisuuden historiallista kehitystä. Marshallin mukaan kansalaisuuteen liittyvät oikeudet kehittyivät satojen vuosien aikana kolmessa aallossa. Kansalaisten perusoikeudet (civil rights) kodifioitiin 1800-luvun alkuun mennessä, universaalit poliittiset oikeudet (political rights) saavutettiin vuosikymmenten kamppailujen tuloksena 1800-1900-luvulla, ja sosiaaliset kansalaisoikeudet (social rights, esim. julkinen koulutus ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta tasaavat hyvinvointijärjestelmät) kehittyivät viimeisimpnä 1900-luvun kuluessa. Marshallin esimerkkinä toimi Englanti, mutta sama kehitys on tapahtunut muissakin länsimaissa eri tahtiin. Kansalaisuudessa on Marshallin mukaan kyse ennen kaikkea yksilöiden tasa-arvoisesta asemasta poliittisessa yhteisössä: "Citizenship is a status bestowed on those who are full members of a community. All who possess the status are equal with respect to the rights and duties with which the status is endowed." (Marshall 1950, 149)

Alun perin kansalaisuuden ideaan civil rights -mielessä ei liittynyt nationalistisia tavoitteita, vaan se liittyi tarpeeseen perustaa moderni sopimusyhteiskunta. 1600-luvulla kansalaisuusvaatimusten taustalla oli nousevan porvarisluokan  pyrkimys päästä eroon feodalistisesta järjestelmästä ja luoda yhteiskunta, jossa voitiin tehdä laillisesti sitovia sopimuksia yksilöiden välillä. Nationalismi tuli kuvaan vasta 1800-luvun kuluessa, kun yksi kansa/yksi valtio-periaate ja valtioiden suvereenisuus hallita kansalaisia omalla alueellaan omaksuttiin kansainvälisen valtiojärjestelmän perusnormeiksi. Modernin kansallisvaltion legitimaatio nojaakin vahvasti nimenomaan kansalaisuuden instituutioon. Siinä valtion olemassaolon ja vallankäytön oikeutusta ei voida perustella jumalan säätämällä ”luonnollisen hierarkian”-argumentilla tai vallan perinnöllisyydellä vaan kansalaisilta saadulta suostumuksella hallita. Kyseessä on yksinkertainen vaihtokauppa. Valtio muodostuu yksilökansalaisista, ja kansalaiset antavat valtiolle mandaatin poliittiseen hallintaan. Vastavuoroisesti valtio sitoutuu suojelemaan kansalaisiaan niin rajojensa sisä- kuin ulkopuolellakin, tarvittaessa myös sodan keinoin. Tämä on se - historiallisesti katsottuna varsin lyhytikäinen - valtion ja kansalaisuuden yhteensolmiutumisen genealogia, johon olemme kasvaneet sisään mutta joka on viime vuosina ja vuosikymmeninä käynyt yhä kestämättömämmäksi.

Natsi-Saksasta Yhdysvaltoihin 1930-luvulla emigroitunut tunnettu yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Hannah Arendt nosti heti toisen maailmansodan jälkeen esiin moderniin valtiokansalaisuuteen sisäänrakentuneen ristiriidan. Arendtin (1949) mukaan kansallisvaltion idea synnytti periaatteen, jonka mukaan valtiolla on suvereeni oikeus päättää, ketkä se hyväksyy alueelleen ja millä perusteilla. Universaalit ihmisoikeudet määrittyvät nekin käytännössä valtiokansalaisuuden välityksellä. Vaikka valtiot olisivat hyväksyneet YK:n yleisen ihmisoikeuksien julistuksen (1948) ja muita kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, niinihmisoikeudet ovat voimassa vain valtioiden ja hallitusten toimeenpanemina. Kansallisvaltioihin perustuvassa järjestelmässä oletetaan, että kaikki ihmiset ovat jonkin poliittisen yhteisön jäseniä ja sitä kautta perus- ja poliittisten oikeuksien piirissä. Sotien jälkeen valtiottomat ihmiset joutuvat Arendtin mukaan heitteille, koska heillä ei ollut enää yhteisöä, johon kuulua ja jossa heidän ihmis- ja kansalaisoikeutensa olisi jäsenyyden kautta tunnustettu:

"Yhtäkkiä maailmassa ei ollut paikkaa, minne pakolaiset olisivat voineet mennä ilman mitä suurinta karsintaa, ei maata, missä heidät olisi assimiloitu valtaväestöön, ei aluetta, missä he olisivat voineet perustaa itselleen uuden yhteisön. Tällä mahdottomuudella oli tuskin mitään tekemistä liikakansoituksen konkreettisen ongelman kanssa: se ei ollut tilanpuutteen ongelma vaan poliittisen organisaation ongelma -- ihmiskunta -- oli saavuttanut kehitysasteen, jolla kuka tahansa näiden tiukasti organisoitujen suljettujen yhteisöjen ulkopuolelle heitetty ymmärsi tulleensa heitetyksi koko kansakuntien perheen ulkopuolelle." (Arendt 1949, 26) Valtiottomat pakolaiset joutuivat harmaalle vyöhykkeelle, jossa he olivat käytännössä vastaanottajamaan mielivallan alaisia olevia laittomia ei-kansalaisia. Tästä on edelleen tänä päivänäkin lukuisia esimerkkejä niin meiltä kuin muualtakin.

Tuija Parvikko (2002) toteaa, että täysivaltaiseen kansalaisuuteen perustuva suvereenien kansallisvaltioiden järjestelmä on väistämättä tuottanut itsensä anomalian maailmassa, jossa ihmiset eivät elä ja asu omien kansallisuuksiensa mukaisessa järjestyksessä. Kansallisvaltion näkökulmasta valtion alueelle nimittäin pyrkii jatkuvasti väkeä, jolla ei ole sinne mitään asiaa. "Valtavien pakolaisjoukkojen jatkuva käännyttäminen rajalta näyttäisi kuitenkin kansainvälisen yhteisön silmissä - ainakin toisinaan - liian julmalta varsinkin jos nämä joukot ovat paossa sotaa tai luonnonkatastrofia eivätkä vain etsimässä itselleen kotimaata parempia toimeentulomahdollisuuksia. Siksi nämä joukot sullotaan leireille, joita ilman kansallisvaltion puhtaus ei säily ja joita ei oikeastaan ole edes tarkoitus purkaa niiden kerran synnyttyä." (Mt.)

Eurooppalaisesta ja laajemmin länsimaisesta näkökulmasta saatetaan ajatella, että pakolaisiin liittyvä problematiikka ei onneksi kosketa 'meitä', ja olettaa, että esimerkiksi lähi-idän pakolaiskriisi ratkeaa aikanaan, jolloin pakolaiset palaavat takaisin lähtömaihinsa. Tai vaikka kriisi ei ratkeaisikaan, pakolaiset voidaan aina padota jonkin toisen valtion rajan taakse, kuten monissa Euroopan maissa on tehty viimeisen vuoden aikana. Italialaisen filosofin ja kirjallisuus- ja oikeustieteilijän Giorgio Agambenin mukaan tällainen ajattelu ei kuitenkaan enää onnistu. Agambenin (2001) mukaan pakolaisuudesta ja pakolaisleireistä on sadassa vuodessa tullut normaali ilmiö, joka ei suinkaan ole pelkkä poliittisten kriisien sivutuote vaan nykypäivän politiikan paradigmaattinen tila, joka voimistuu kaikkialla. Tämä perustuu siihen, että poikkeustilasta, joka antaa oikeuden rikkoa voimassa olevia lakeja ja sääntöjä, on tullut 'uusi normaali', ja leirimentaliteetista sen yhteiskunnallinen järjestys. Näin ollen, mitä laajemmalle poikkeustilan politiikka ja siihen liittyvä pakolaisleirin kaltainen yhteiskunnan olomuoto ulottuvat - esimerkiksi terrorismin torjunnan nimissä tapahtuvien yksilönoikeuksien kavennusten ja valvonnan lisääntymisen takia - sitä enemmän meistä kaikista tulee yhteisöstään ja oikeuksistaan irrotettuja 'pakolaisia'.

Tuija Parvikon mukaan 'leiri' on ympäristö, jossa valta ei kysy ihmisten poliittisia tai muita oikeuksia eikä murehdi vaikutusmahdollisuuksien puutetta. Valta ei leirillä enää suostuttele, taivuttele, tai vakuuta, vaan se voi turvautua mihin tahansa keinoihin valtansa säilyttämiseksi ja ihmisten hallitsemiseksi. Siellä elämä ei tunnusta mitään etiikkaa ja on osallistuvan politiikan tuolla puolen. "Leirillä on samantekevää, mitä televisiossa sanotaan, sillä myös totuuden ja valheen välinen raja on kadonnut tai ainakin käynyt täysin merkityksettömäksi." (Parvikko 2002, 54) Tämäkin idea kuulostaa tänä päivänä pelottavan ajankohtaiselta.

Toisaalta pakolaisuuden käsitteeseen ja tilaan itseensä liittyy yllättävää voimaa, kuten Parvikko tuo Arendtiin ja Agambeniin nojaten esiin. Pakolaisuutta voidaan ajatella 'rajakäsitteenä', jonka avulla voidaan kyseenalaistaa syntyperään ja verenperintöön perustuva valtiokansalaisuuden instituutio ja sen rajaamat ihmisoikeudet ja näyttää tietä kohti toisella logiikalla järjestynyttä poliittista yhteisöä. Arendtin keskeisiä poliittisia ideoita oli, että polis ei oikeastaan ole kaupunkivaltio fyysisenä paikkana, vaan se on ihmisten välinen organisaatio sellaisena kuin se kehkeytyy, kun ihmiset toimivat ja puhuvat yhdessä, ja sen todellinen paikka on tätä tarkoitusta varten yhdessä elävien ihmisten 'välissä' riippumatta siitä, missä nämä sattuvat olemaan. (Arendt 1958, 198-199) Arendt esittääkin, että emme voi enää nojata vanhaan käsitykseemme ihmisoikeuksista, vaan ne on määriteltävä uudelleen 1900-luvun kokemusten ja olosuhteiden valossa. Nämä olosuhteet osoittavat, että on olemassa perustava ihmisoikeus, joka on kaikkien muiden oikeuksien ehto: jokaisen ihmisen luovuttamaton oikeus kuulua johonkin poliittiseen yhteisöön. Se eroaa muista oikeuksista kahdella tavalla: ensinnäkään se ei muutu historiallisen ja poliittisen tilanteen mukaan, ja toiseksi se antaa muille oikeuksille niiden merkityksen. (Parvikko emt., 48)

Jos poliittiseen yhteisöön kuulumisen oikeus on kaiken lähtöpiste ja keino vastata pakolaisuuden kasvavaan ongelmaan, miten se voitaisiin toteuttaa nykyoloissa, joissa valtiot edelleen rakentavat olemassaolonsa oikeutuksen omien kansalaistensa suojelun varaan - mistä roolista valtiot tuskin tulevat nähtävillä olevassa tulevaisuudessa luopumaan? Tähän on kehitelty ja kokeiltu erilaisia ratkaisuja, joista monet nojaavat virtuaaliyhteisön ideaan. Palaamme niihin kirjoituksen toisessa osassa myöhemmin.

Lähteet

Agamben, Giorgio (2001) Keinot vailla päämäärää. Reunamerkintöjä politiikasta. Helsinki: Tutkijaliitto.

Arendt, Hannah (1949) The Rights of Man. What are They? Modern Review, 3:1, 24-37.

Arendt, Hannah (1958) The Human Condition. 

Marshall, T. H. (1950) Citizenship and social class.

Parvikko, Tuija (2002) Politiikka ilman polista - pakolainen paradigmana 2000-luvun politiikassa. Kosmopolis 32:1, 41-60.

Ensimmäisessä kohteessamme haastattelimme vastaanottokeskusten johtoa, henkilökuntaa ja turvapaikanhakijoita. Tutkimuksemme tarkoitus on nimenomaan selvittää miten vastaanottokeskukset ja sen eri ryhmät toimivat suhteessa alueen ihmisiin ja päinvastoin eli miten vastaanottokeskukset on otettu vastaan asukkaiden taholta. Tämän lisäksi meitä kiinnostaa selvittää miten mahdolliset jännitteet puretaan ja millaisia jännitteitä vastaanottokeskukset saattavat aiheuttaa. Tällaista vuorovaikutteista yhteistoimintaa vastaanottokeskusten ja alueen asukkaiden kanssa kutsumme yhteisökäytännöiksi. Hyvien yhteisökäytäntöjen avulla on mahdollista ennaltaehkäistä, tai ainakin lieventää, sosiaalisia jännitteitä, jotka hyvin usein saavat sytykkeensä tietämättömyydestä tai tuntemattoman pelosta.

Yhden haastattelukierroksen perusteella ei vielä voi mitään analyyttista sanoa, mutta vaikutelmaksi jäi, että vierailemassamme vastaanottokeskuksessa ei kovin vakavia jännitteitä lähialueen asukkaiden kanssa ollut ilmennyt. Jonkin verran asukkaiden turvallisuudentunne heikkeni, kun suurehko määrä vieraasta kulttuuripiiristä tulevia ihmisiä pikavauhtia tuotiin naapurustoon.

Turvapaikanhakijat eivät sanojensa mukaan olleet kohdanneet häirintää tai loukkaavaa huutelua, tai muutakaan huonoa kohtelua vastaanottokeskuksessa tai sen ulkopuolella liikuskellessaan. Mielenkiintoista onkin, ovatko muiden vastaanottokeskusten turvapaikanhakijoiden kertomukset samoilla linjoilla.

Se, mikä turvapaikanhakijoiden kertomuksista jäi päällimmäisenä mieleen, oli epävarmuus ja epäusko kielteisistä turvapaikkapäätöksistä. Heidän oli vaikea käsittää, miksi heidän lähtömaansa voidaan luokitella turvalliseksi maaksi. Haastateltavien kertomusten perusteella heitä ei voi mitenkään luokitella elintasopakolaisiksi, vaan vainoa ja turvattomuutta pakon edessä pakoon lähteneiksi kovia kokeneiksi ihmisiksi. Samalla nousee mieleen julkisessa keskustelussa esiin nousseet puheenvuorot siitä, miten Suomi hakee alinta mahdollista tasoa ihmisoikeuksien ja kansainvälisten sopimusten noudattamisessa (esim. valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen Helsingin Sanomissa 11.9.2016). Ojasen kanssa samassa lehdessä myös entinen puolustusministeri Elisabeth Rehn käyttää kovin kriittisen puheenvuoron nykyisestä kovenevasta suomalaisesta asenneilmastosta ulkomaalaisiin ja perustuslakimme takaamiin ihmisoikeuksiin.                                               

*****

                                                                Oikeusministeriön seminaari 16.9.2016.

Paitsi turvapaikanhakijat, niin myös muut marginaaliset ryhmät, nousivat pääosaan 16.9.2016 Oikeusministeriön järjestämässä Demokratian kehittämis- ja kuulemisseminaarissa. Demokraattisia osallistumismahdollisuuksia pitää lisätä, ja tähän Oikeusministeriö tulevassa demokratiaohjelmassaan pyrkii. Seminaari alkoi Oikeus- ja työministeri Jari Lindströmin demokratialinjauksilla. Lindström linjasi, että jokaisella on oikeus poliittiseen osallistumiseen. Lindström ei erikseen eritellyt mitään erityisryhmiä, jotka vaatisivat jotain erityistä huomiota, totesi vain demokratian kuuluvan jokaiselle ja että jokaisen on voitava luottaa oikeuksiensa toteutumiseen. Tämä on mitä kannatettavin lähtökohta.

Kuntasäpinää tutkimuskaksikko aloitti syyskuun alussa uuden tutkimuksen. Kyse on Suomen Setlementtiliitolle Oikeusministeriön myöntämällä valtionavustuksella toteutettava tutkimus, jossa vertaillaan turvapaikanhakijoihin ja vastaanottokeskuksiin liittyviä kokemuksia eri paikkakunnalla. Kyse on pilottihankkeessa, jossa testataan ja kehitellään tutkimuksen ja analyysin menetelmiä myöhemmin tehtävän laajemman tutkimuksen tarpeisiin. Tutkimuksella on sekä käytännöllisiä että teoreettisia tavoitteita.

Käytännöllisellä puolella tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää vastaanottokeskusten, turvapaikanhakijoiden ja paikallisen asukasyhteisön hyvien suhteiden mallintamisessa. Tutkimuksessamme olemme päättäneet kutsua näitä suhteita vastaanottokeskusten yhteisökäytännöiksi.

Teoreettisesti tutkimus kytkeytyy yhteiskuntasopimusteorioiden perinteeseen, joka on yksi politiikan tutkimuksen tieteenalan keskustelluimmista traditioista. Euroopan nykyisessä jännitteisessä poliittisessa tilanteessa yhteiskuntasopimusteorioilla on jälleen uutta relevanssia. Erityisesti tutkimuksessa nojataan yhdysvaltalaisen politiikan filosofin John Rawlsin (1971) tunnetuksi tekemään oikeudenmukaisuusteoriaan. Myös klassisten yhteiskuntasopimusteorioiden (Hobbes 1651; Locke 1689; Rousseau 1762) aikoinaan esiin nostamat kysymykset siitä, miten poliittinen vallankäyttö oikeutetaan, ja mitkä ihmisryhmät saavat osallistua yhteisölliseen vallankäyttöön, ovat turvapaikanhakijoiden asemaa pohdittaessa edelleen hyvin ajankohtaisia. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, keillä on oikeus osallistua yhteisön poliittiseen elämään, ja mitä tapahtuu vallankäytön legitimiteetille ja yhteiskunnan vakaudelle, jos jotkut ryhmät usein tai systemaattisesti syrjäytetään mahdollisuuksista osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon (joko välittömästi tai välillisesti edustautumalla).

Tutkimus on lähtenyt liikkeelle, ja askelmerkit on aseteltu. Keskittyminen vauhdinottoon ja itse suoritukseen on alkanut. Rakentavia kommentteja, huomioita ja ehdotuksia otetaan vastaan.

                                         ***

Suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa on pari vuotta toisteltu ahkerasti ”politiikka on rikki” -lausumaa. Puhujasta riippuen politiikan rikkoutuminen voidaan nähdä joko politiikan prosesseihin kytkeytyvänä ongelmana, järjestelmätason häiriönä, kahden edellä mainitun yhdistelmänä tai yksinkertaisesti kansalaisten luottamusvajeena poliitikkoihin.

Filosofisen aikakauslehden niin & näin (1/2015) haastattelussa European University Instituten ja COSMOS-keskuksen (The Centre on Social Movements Studies) johtaja, professori Donatella della Porta kantaa huolta länsimaisen edustuksellisen demokratian nykytilasta. della Portan mukaan demokraattisen hallinnan ongelma ei ole niinkään määrällinen vaan laadullinen. Tilastollisesti maailmassa on enemmän demokraattisia maita kuin koskaan. Sen sijaan äänestysaktiivisuus on laskenut, mikä on johtanut siihen, että päättäjiksi valittujen tilivelvollisuus (accountability) kansalaisia kohtaan on heikentynyt. Tämän lisäksi kansallisvaltioiden tasolla toimivat edustuksellisen demokratian instituutiot ovat osoittautuneet kyvyttömiksi vastaamaan globalisoituvan maailman tuomiin uudenlaisiin ongelmiin. Kompleksisten keskinäisriippuvuuksien maailmassa mikään yksittäinen valtio ei kykene ohjaamaan kehitystä haluamallaan tavalla. della Portan esiin nostamista ongelmista seuraa myös, että kansallisvaltiot instituutioineen eivät tosiasiallisesti kykene vastaamaan kansalaisten toiveisiin. Demokratian kyky tuottaa tuloksia, eli hyvää elämää kansalaisilleen, on huolestuttavasti heikentynyt.

Edustuksellisen demokratian kriisiytymisestä ovat della Portan lisäksi kirjoittaneet monet muutkin eturivin demokratiateoreetikot. Esimerkiksi John Keane, Pierre Rosanvallon ja Simon Tormey ovat ruotineet tiukoin äänenpainoin nykydemokratian ongelmia ja haasteita. Heidän viestinsä on, että edustuksellinen demokratia on kiertämättömän muutoksen edessä, ja tutkijoiden olisi korkea aika ryhtyä miettimään vakavasti, mistä muutoksessa on pohjimmiltaan kyse, miten edustuksellisille instituutioille käy, ja millainen rooli aktiivisilla kansalaisilla on käynnissä olevan transformaation protagonisteina.

Muuttuvan demokratian tarkastelussa on välttämätöntä jäsentää uudelleen myös sitä tarkastelevaa ja tulkitsevaa teoreettis-käsitteellistä apparaattia. Politiikka-lehti osallistuu tähän keskusteluun omistamalla käsillä olevan teemanumeron modernin demokratian keskeisimmän käsitteen, poliittisen edustamisen tarkastelulle ja uudelleen ajattelulle. Aiheesta julkaistussa viimeaikaisessa tutkimuskirjallisuudessa edustaminen on osoittautunut kiinnostavalla tavalla monimerkityksiseksi, kontingentiksi ja sisäisesti hajanaiseksi käsitteeksi, joka taipuu yllätyksellisilläkin tavoilla, kun sitä avataan kriittisesti ja konstruktiivisesti.

Edustamisella viitataan usein edustuksellisuuteen, eli jonkin asian tai ryhmän edustajana toimimiseen poliittisissa päätöksentekoelimissä. Käsitteellä on kuitenkin myös tätä deskriptiivistä tasoa syvempi merkitys, kun sillä viitataan poliittisten toimijoiden esittämiin kilpaileviin tulkintoihin todellisuudesta eli todellisuuden re/presentaatioihin. Voidaan sanoa, että ilman dynaamista edustamistoimintaa (representoida, to represent) ja edusteita (representaatio, the representation), ei olisi myöskään politiikan ilmiötä, kamppailua todellisuuden vaihtoehtoisten esitysten välillä. Poliittinen valta on aina sillä, ”jonka esitys poliittisesta todellisuudesta vaikuttaa enemmän tai vähemmän aktiivisesta katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta ja vakuuttavimmalta”, kirjoittaa Kyösti Pekonen Politiikka-lehden 2015 viimeisessä numerossa. Edustamisen esittävää eli performatiivista puolta korostava näkemys tuo politiikan näyttämölle uusia toimijoita, toimintatapoja ja toimijoiden välisiä suhteita, jotka haastavat perinteisen, vaalidemokratiaan nojaavan käsityksen edustamisesta. Nykyisin ei ole ollenkaan tavatonta, että kansalaiset saattavat kokea vaikkapa julkkisten, artistien, bändien, symbolien, tiettyjen toimintatyylien tai omien aktivismiporukoiden edustavan itseään ja yhteiskunnallisia toiveitaan vaaleilla valittuja edustajia paremmin.

Edustamisen monimuotoisuutta tarkastellaan tässä lehdessä neljässä artikkelissa ja yhdessä katsauksessa. Teksteissä avataan edustamisen problematiikkaa ja pohditaan käsitteen merkityksiä erilaisissa viitekehyksissä. Artikkeleiden perusteella edustamista voidaan todella pitää sisällöltään monimerkityksisenä. Myöskään se, kuka tai mikä on jonkin asian edustaja, ei ole aina itsestään selvää.

Lehden ensimmäisessä artikkelissa Kansanedustajien edustamisväitteet eduskunnassa Maija Mattila tarkastelee kansanedustajien edustamisväitteitä eduskunnassa käydyissä Talvivaara-keskusteluissa. Artikkelissa esitetään, miten edustaminen hahmotetaan eri tutkimusperinteissä. Vertailevan ja empiirisen politiikantutkimuksen perinteessä edustaminen ymmärretään usein edustajan ja edustettavien välisenä suhteena, joka alkaa ja loppuu vaaleissa. Tässä traditiossa edustajat nähdään agenttiensa päämiehinä, ja edustaminen on virallisesti auktorisoitua toimintaa, jossa edustustehtävään valituilla erityisillä henkilöillä on valtuutus toimia valitsijoidensa nimissä politiikan päätöksentekoinstituutioissa. Poliittisen ajattelun traditiossa edustaminen ymmärretään toisin. Siinä edustamista lähestytään toimimalla tehtynä ja dynaamisena prosessina, jossa eri toimijat tekevät edustusväitteitä (representative claim) ja näin esittävät olevansa jonkin asian tai ryhmän edustajia. Tällöin edustamisesta muotoutuu refleksiivinen ja kommunikatiivinen suhde edustamisväitteiden tekijöiden ja edustettavien kesken, mikä mahdollistaa poliittisen toimijuuden pohtimisen ja poliittiseksi toimijaksi identifioimisen, toisin kuin empiirisessä perinteessä annettuna otettu edustajuus.

Teemanumeron toisessa artikkelissa ”Jos me ei tehdä, niin kuka tekee?” Asukasaktivismi prefiguratiivisena representaationa”  Tiina Rättilä ja Jarmo Rinne kehittelevät teoriaa edustamisesta prefiguratiivisena ja performatiivisena toimintana. Artikkeli pohjautuu tekijöiden keräämään empiiriseen aineistoon suomalaisesta paikallisesta asukasaktivismista ja asukasliikkeistä. Rättilän ja Rinteen havainnon mukaan asukasaktiivit kokevat saaneensa toiminnalleen ainakin tilapäisen valtuutuksen ja tuen alueen muilta asukkailta, vaikka kukaan ei ole virallisesti valinnut heitä tehtäväänsä (itse perustamissaan asukasliikkeissä). Artikkelissa korostetaan edustamisen performatiivisuutta, eli representoitujen kohteiden näkyväksi tekemistä, ja jäsennetään representointia toimintana, jossa poliittiset toimijat julkisesti ’tekevät ja näyttävät sen, mitä he esittävät edustavansa’. Samalla poliittiset toimijat esittävät edustusväitteitä ja -vaateita ja käyvät niiden sisällöistä julkista symbolista kamppailua.

Lehden kolmannessa artikkelissa ”Mitä kokemusasiantuntijat edustavat? – Analyysi edustamisen politiikoista osallistamishankkeissa” Taina Meriluoto analysoi kokemusasiantuntijoiden edustamiseen ja edustajuuteen liittyviä odotuksia ja käsityksiä. Kokemusasiantuntijoiden kohdalla nousee mielenkiintoisesti esiin, kuinka ristiriitaisia edustamiseen liittyvät käsitykset voivat olla ja kuinka edustuksellisuus legitimoidaan eri diskursseisa. Sosiaalipolitiikan hankkeissa kokemusasiantuntijat esitetään yhtäältä neutraalin, kollektiivisen kokemustiedon asiantuntijoina. Toisaalta kokemusasiantuntijat itse hahmottavat edustajuutensa ennen muuta ’sattumanvaraisina edunvalvojina’ ja edustamansa ryhmän protagonistisina puolestapuhujina. Integroidessaan sosiaalipoliittisten hankkeiden deliberaatioprosesseihin osallisten elettyä tietoa, hallinto asettaa kokemusasiantuntijat rooliin, jota nämä eivät itse ole valmiita tai halukkaita ottamaan. Näin toimiessaan hallinto kääntää kokemusasiantuntijoiden poliittisen edustajuuden tosiasiallisesti edustamisen politiikaksi.

Artikkelissaan Parlamentissa vai ulkona? Ulkosuomalaisten poliittinen representaatio Johanna Peltoniemi käsittelee maan rajojen ulkopuolella asuvien suomalaisten parlamentaarista ja ulkoparlamentaarista representaatiota. Ulkosuomalaisten representaation selvittäminen on tärkeää sekä käytännöllisenä kysymyksenä että teoreettisena pohdintana siitä, miten ja missä yli 240 000 Suomen rajojen ulkopuolella asuvan kansalaisen poliittinen edustaminen tapahtuu. Artikkelissa tarkastellaan erilaisia mahdollisuuksia toteuttaa ulkosuomalaisten edustus. Ulkoparlamentaaristen edustamismallien ongelmana on, ettei niillä ei ole virallista asemaa, jolloin myös niiden demokraattisuus on helppo kyseenalaistaa. Parlamentaarisia keinoja edustuksellisuuden järjestämiseksi voivat olla esimerkiksi sijaisedustajuus, jossa tietty kansanedustaja sitoutuu toimimaan ulkosuomalaisten edustajana. Tämä käytäntö antaisi edustettavalle kasvot (stand for), mutta siinä ongelmaksi voivat muodostua edustajan puoluesidonnaisuudet ja valitsijan ja valitun välisen suhteen puuttuminen. Toinen mahdollinen malli on kiintiöiminen, joka voitaisiin toteuttaa ulkosuomalaisten oman vaalipiirin välityksellä. Tämä malli olisi tasa-arvoinen ja saattaisi nostaa ulkosuomalaisen äänestysaktiivisuutta. Toisaalta sekään ei ole ongelmaton, eikä ulkosuomalaisten oma vaalipiiri ole todennäköinen skenaario tilanteessa, jossa vaalireformien suuntaus on jatkuvasti kohti suurempia vaalipiirejä. Myöskään Peltoniemen kyselyaineiston mukaan ajatus omasta vaalipiiristä ei kiinnosta ulkosuomalaisia.

Lehden Katsausosaston kirjoituksessa ”Ne jotka ei pysty ihmisten töihin, menee eduskuntaan ja ministeriöihin” – Juice Leskinen epävirallisena poliittisena edustajana Aki Luoto hahmottelee, kuinka kansan suosimasta muusikosta Juicesta rakentui esteettisen politiikan mukainen poliittinen toimija, joka esitti itsensä vastavoimana poliittisille koneistoille ja joka vetosi yleisöön omilla vaihtoehtoisilla representaatioillaan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Kansan epävirallisena edustajana Juice nosti esiin yhteiskunnan ’näkymätöntä puolta’. Taiteilija Leskinen on oivallinen esimerkki julkkis-figuuriin liitetyistä merkityksistä, joiden ympärille voi syntyä myös yhteisesti jaettua, kollektiivista kiinnittymistä. Tällöin ’poppari’ alkaa symboloida jotakin sellaista, joka on selvästi enemmän kuin esiintyjä itse henkilönä on.

Kysymys poliittisesta edustamisesta ja edustajuudesta on politiikan tutkimuksen ikuisuuskysymyksiä ja käsite, johon on eri aikoina ladattu erilaisia merkityksiä. Käsitteet elävät aina ajassa, ja ne voidaan käsitehistoriallisesti ilmaistuna ymmärtää ’ajattelemisen ajatteluna’ eli pyrintönä hahmottaa, miten jotakin ilmiötä tai käsitettä koskeva ymmärtäminen pitäisi ymmärtää. Poliittinen edustaminen ja todellisuuden representoiminen voidaan käsittää myös tavoilla, jotka poikkeavat tavanomaisesta standing for/speaking for -näkökulmasta. Edustuksellisuuden refleksiivistä prosessinomaisuutta painottava edustamiskäsitys tarjoaa perinteisen käsityksen rinnalle teoreettisia kehyksiä, joilla voidaan tulkita erityisesti uudenlaisten poliittisten toimijoiden tapaa tehdä edustamista dynaamisesti. Kun representaatio nähdään jonakin, joka luodaan ja tehdään toimimalla, se konstituoituu esittämisväitteiden tekemisen ja esittämisen konstellaationa. Se, miten edustamisen käsitteen sisältö kulloinkin määrittyy, on kontingentti (mutta ei arbitraarinen) prosessi, jossa edustamisväitteiden tekijät esittävät edustavansa jotakin tai jotakuta. Siihen, miten edustajuus lopulta ymmärretään, vaikuttavat väitteiden esittäjän performoiman edustajuuden lisäksi itse edustettujen edustajaansa kohdistamat symboliset merkitykset.

Jarmo Rinne ja Tiina Rättilä

Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 7.1.2016

Kymmenien tuhansien turvapaikanhakijoiden tulo Suomeen tänä syksynä [2015] on ollut suuri haaste viranomaisille ja kansalaisille. Sitä se on toki ollut myös hakijoille itselleen.

Julkisuudessa on kannettu huolta siitä, uhkaavatko turvapaikanhakijat kuntalaisten ja maan turvallisuutta. Vastaanottokeskuspaikkakunnilla on pelätty etenkin tyttöjen ja naisten turvallisuuden puolesta. Joitakin hakijoiden tekemiä raiskauksia tai niiden epäilyjä on tullut esiin. Vastaanottokeskuksissa on välillä selvitelty tulijoiden keskinäisiä riitoja poliisipartioiden voimin.

Hankalin turvallisuuskysymys koskee sitä, lisäävätkö turvapaikanhakijat terrorismin uhkaa. Suojelupoliisin mukaan tämäkin on mahdollista.

Toistaiseksi valtaosa turvallisuusongelmista on noussut kantaväestöstä. Rasistinen käyttäytyminen kaduilla, polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin, turvapaikanhakijoiden pahoinpitelyt ja vihapuhe netissä ovat lisänneet yleistä turvattomuuden tunnetta. Pelkona on kansan kahtiajakautuminen ja väkivaltaisten yhteenottojen yleistyminen eri ryhmien välillä.

Pakolaiskriisiin liittyvistä turvallisuushaasteista keskusteltiin Oikeusministeriön järjestämässä seminaarissa Helsingissä 17.12.2015. Seminaarin keskusteluissa nousi esiin, että viranomaisten ja vapaaehtoistyöntekijöiden hartiat eivät pidemmän päälle riitä ongelmien ratkomiseksi. Jatkossa avainasemaan nousevat kuntalaiset ja asukkaat itse.

Asukkaiden roolista paikallisyhteisöjä koskevien ongelmien ratkaisussa on olemassa tuoretta tutkimustietoa. Omassa tutkimuksessamme olemme kartoittaneet asukasliikkeiden toimintaa eri puolilla Suomea.

Asukasaktivismi tarkoittaa vaikuttamista omaan lähiympäristöön. Aktivismiin kuuluu monenlaista tee-se-itse -toimintaa ravintolapäivän tyyppisistä pop up -tapahtumista pidempikestoisiin kehittämisprojekteihin, joiden kautta asukkaat vaikuttavat alueensa asioihin suoraan.

Haastateltaviemme mukaan asukasaktivismilla on myönteisiä vaikutuksia myös turvallisuuteen. Yhteisten projektien ja tapahtumien kautta asukkaat tulevat tutuiksi keskenään, mikä lisää keskinäistä luottamusta ja vahvistaa yhteisöllisyyttä. Myös tutkimusten mukaan vahva yhteisöllisyys estää häiriökäyttäytymistä ja vahingontekoja ja ehkäisee jopa rikollisuutta.

Asukasaktivismi, joka suhtautuu lisääntyvään pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon käytännöllisesti ja rakentavasti, on tulevaisuudessa tärkeä väylä tulijoiden kotouttamiseksi ja kotiutumiseksi. Tästä on jo hyviä esimerkkejä.

Yhteisen turvallisuuden kannalta on tärkeää huolehtia ainakin kolmesta edellytyksestä. Ensinnäkin tulijat ja asukkaat tarvitsevat yhteistä tekemistä, niin vapaa-ajan kohtaamisia kuin jaettua vastuunkantoakin, joiden kautta osapuolet tulevat tutuiksi ja oppivat luottamaan toisiinsa.

Toinen edellytys on toimiva viestintä. Joissakin vastaanottokeskuksissa on kokeiltu esimerkiksi facebook-kaveruutta suomen- ja arabiankielisten ryhmien välillä. Kokemukset ovat olleet hyviä, ja tieto on kulkenut viiveettä molempiin suuntiin englannin kieltä taitavien turvapaikanhakijoiden välittämänä.

Kolmanneksi, asukkaat ja tulijat tarvitsevat hyviä käytäntöjä erimielisyyksien ratkaisuun. Sellainen on esimerkiksi asukasneuvosto, johon kuntalaiset ja turvapaikanhakijat valitsevat omat edustajansa ja joka kokoontuu säännöllisesti keskustelemaan yhteisistä ongelmista.

Olennaista on, että turvallisuutta päästään rakentamaan alhaalta ylös, ruohonjuuritasolta, jolloin se on perustaltaan kestävämpää kuin perinteinen viranomaisten ylhäältä alas tuottama ja pakkoihin perustuva turvallisuus.

Maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteisiin ei löydy kestävää ratkaisua politiikan ylätasolta ja viranomaisten säädöksistä. Kyse on kulttuurin muutoksesta, joka vie oman aikansa.

Tarinoita edustuksellisesta demokratiasta

Yksilöillä ja yhteisöillä on tapana tolkullistaa elämäänsä ja maailmaa itselleen kertomalla tarinoita. Tarinat ovat vastausyrityksiä ihmisiä ja yhteiskuntia liikuttaviin ikuisuuskysymyksiin. Ne kertovat aina jotakin siitä ajasta, jossa niitä tuotetaan, ja niihin on sisäänrakennettuna ’toisin kertomisen’ mahdollisuus. Myös tutkijat tuottavat jatkuvasti kertomuksia tutkimuskohteistaan ja tieteen harjoittamisesta - vaikkakin tieteen piirissä kertomusten hyväksyttävyys edellyttää, että ne perustuvat tutkittuun tietoon.

Politiikan tutkimuksen valtavirrassa on jo pitkään kerrottu tarinaa, jonka mukaan länsimainen edustuksellinen demokratia on kriisissä. Äänestysaktiivisuus on laskenut huolestuttavasti, etenkin paikallisissa ja EU-vaaleissa, kansalaiset eivät luota politiikkaan ja poliitikkoihin, eikä puolue tai järjestöjäsenyys enää innosta. Kaiken lisäksi käynnissä oleva kansainvaellus yhdistettynä oikeistopopulististen liikkeiden ja puolueiden nousuun viimeistään haastaa edustuksellisen järjestelmän toimivuuden sen perustoja myöten.

Se miten tarina jatkuu, riippuu kunkin tutkijan tai koulukunnan tieteellisistä ja normatiivisista sitoumuksista. Yhden version mukaan edustuksellinen demokratia on tullut tiensä päähän, ja aikakausi on vaihtumassa, mutta mihin, sitä ei kukaan tunnu osaavan tai uskaltavan sanoa. Toisen version mukaan nykydemokratia on edelleen elinkelpoinen systeemi, jos sitä vain riittävästi uudistetaan esimerkiksi parantamalla kansalaisten mahdollisuuksia osallistua suoraan päätösten ja lakiesitysten valmisteluun.

Edustuksellista demokratiasta on olemassa myös kolmas, uudempi tarinaversio, jonka juonikäänteet ovat saaneet inspiraationsa viime vuosien kansalaisliikkeistä ja -aktivismeista.¹ Tämä tarina lähtee olettamuksesta, että edustuksellinen demokratia on kriisissä, koska kansalaiset eivät enää hyväuskoisesti osta sitä edustamisen tapaa, jota perinteiset puolueet ja poliitikot heille kauppaavat. He eivät halua tulla näiden ’puolesta puhumiksi’ vaan ryhtyvät mieluummin itse toimeen ja tarvittaessa ’edustavat’ itseään.

Tee-se-itse -kansalaisaktivismin nousun perusteella ei voida päätellä, että kansalaiset olisivat vieraantuneet politiikasta. Päinvastoin, kyse on siitä, että uusi poliittinen toimintakulttuuri alkaa yhä voimakkaammin haastaa edustuksellisen demokratian etabloitunutta institutionalismia ja näyttäytyä sille houkuttelevana vaihtoehtona.

Olemmeko me enää edustettavissa?

Australiassa Sydneyn yliopistossa professorina toimiva Simon Tormey on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan The End of Representative Politics (2015), jossa hän kertoo ˗ kuten hän itse sanoo ˗ vaihtoehtoista tarinaa edustuksellisen politiikan historiasta, nykypäivästä ja tulevaisuudesta. Tormey tulkitsee, että kansalaisten epäluottamuksessa politiikkaa kohtaan ei ole kyse poliitikoiden seksi- ja korruptioskandaalien kaltaisista ilmiöistä. Sen sijaan Tormey puhuu modernin yhteiskunnan ’pitkästä vallankumouksesta’, jonka tuloksena elämme parhaillaan postmoderniksikin nimetyssä ja hankalasti tulkittavissa olevassa välitilan yhteiskunnassa, jonka tulevaisuus on monin tavoin auki. Hän päättelee, että tässä postfordismin, transnationalismin ja kommunikaatiovallankumouksen määrittämässä välitilan yhteiskunnassa aiemmat suhteellisen stabiilit sosiaaliset rakenteet, identiteetit ja intressit ovat hajautuneet. Kansa ei ole enää, jos se oli sitä koskaan, homogeeninen kokonaisuus, vaan heterogeeninen joukko ’keitä tahansa’ (Everybody), yksilöitä ja identiteettejä, joiden kollektiivinen edustaminen on käynyt vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi.

Individualisoituneessa yhteiskunnassa ’kansan edustajilla’ ei enää ole aiempaa uskottavuutta ja auktoriteettia. Kansalaiset suhtautuvat skeptisesti poliittisten edustajien kykyyn tuottaa ongelmiin ratkaisuja ja hyväksyttävää johtajuutta. Sen sijaan he ovat valmiita tarttumaan toimeen ja ratkaisemaan epäoikeudenmukaisiksi kokemiaan ongelmia omin voimin, ilman edustajia.

Tästä näkökulmasta viime vuosina räjähdysmäisesti lisääntynyt kansalaisaktivismi voidaan nähdä demokraattisen politiikan uudeksi aluksi. Poliittisesti aktiiviset kansalaiset äänestävät vähemmän kuin ennen mutta tekevät itse enemmän. Tällainen kansalaisista nouseva politiikka on Tormeyn mukaan ’anti-poliittista’ ja ’anti-edustuksellista’.² Esimerkiksi kansalaisliikkeet kuten Occupy ja espanjalainen 15M, ovat ideoiltaan ja toimintatavaltaan lähempänä demokratian alkuperäisiä ideaaleja kuin nykymuotoinen edustuksellinen järjestelmä, joka on vuosisatojen ajan ollut eliittivetoinen projekti.

Tormeyn tulkinnassa kansalaisten anti-edustuksellinen aktivoituminen kyseenalaistaa jo pitkään hyväksytyt totuudet poliittisen osallistumisen alhosta. Sen sijaan politiikka arkipäiväistyy ja kansalaiset ryhtyvät itse oman elämänsä asiantuntijoiksi professionaalisten politiikan tekijöiden rinnalle ja jopa niiden asemesta, koska poliitikkojen harjoittama politiikka on juuri sitä politiikkaa, johon emme luota ja jota jopa vihaamme.

Poliittisesta edustamisesta representaatioiden politiikkaan

Tormeyn tulkinta edustuksellisen demokratian tilasta ei ole mitenkään uusi, mutta se on hyvin jäsennetty ja monilla havainnollistavilla esimerkeillä tuettu. Pidämme kuitenkin ongelmallisena, että Tormey ymmärtää edustamisen perinteisellä tavalla ja sijoittaa sen tutulle, poliittisten eliittien hallitsemalle pelikentälle. Hän ei ota huomioon edustamisen moniulotteisuutta ja dynaamisuutta.³ Voi nimittäin olla, että samalla tavalla kuin kansalaiset karsastavat ’politiikkaa’ ja puolueita mutta eivät kansalaistoimintaa ja yhteiskuntaan vaikuttamista (kuten Tormey esittää), he karsastavat ’poliittisia edustajia’ mutta eivät edustamista sinänsä (mitä vaihtoehtoa Tormey ei ota huomioon).

Itse asiassa voidaan ajatella, että kaikki poliittiset toimijat, mukaan lukien kansalaisliikkeet, representoivat jotakin ja joitakuita suhteessa itseensä (tai identiteettiinsä), ympäristöönsä, toisiin toimijoihin, julkisuuteen ja päätöksentekijöihin. Tänä päivänä kansalaiset saattavat kokea esimerkiksi julkkisten, artistien, bändien, symbolien, tiettyjen toimintatyylien tai kansalaisten omien aktivismien edustavan itseään ja yhteiskunnallisia toiveitaan perinteisiä poliittisia edustajia paremmin. Tämä on tullut esiin myös omassa suomalaista asukasaktivismia koskevassa tutkimuksessamme, jossa olemme haastatelleet asukasliikkeiden aktiiveja ja selvittäneet heidän käsityksiään edustamisesta.⁴ Aktiivien kokemus on, että vaikka kukaan ei ole virallisesti valinnut heitä tehtäväänsä (itse perustamissaan liikkeissä), he ovat ainakin tilapäisesti saaneet toiminnalleen ’valtuutuksen’ ja tuen alueen muilta asukkailta.

On silti muistettava, että koska edustamisessa on kyse edustajan (’esittäjän’) ja edustettavien (’yleisön’) välisestä suhteesta ja edustamiselle annetuista merkityksistä, viime kädessä on aina yleisön asia arvioida, hyväksyykö se edustajan ja hänen ’esityksensä’ edustajakseen vai ei. Demokratiassa valta on sillä, ”jonka esitys poliittisesta todellisuudesta vaikuttaa enemmän tai vähemmän aktiivisesta katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta ja vakuuttavimmalta”, kirjoittaa Kyösti Pekonen 2015. Poliittisen edustamisen sijaan tai ohella meidän pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota kaikkialle levittäytyvään representaatioiden politiikkaan ja sen merkitykseen kansalaisten poliittiselle ja yhteiskunnalliselle kiinnittymiselle.

Kuka (saa) edustaa ja ketä?

Tutkimuksen ja politiikan ennakoinnin kannalta on ongelmallista, että tämän päivän aktivismit ovat tapahtumakeskeisiä ja kansalaisten toimeenpanema ’osallistuminen’ aiempaa ennakoimattomampaa. Aktioiden ja kampanjoiden välillä on taukoja, mikä saattaa ulkopuolisen silmissä näyttää siltä, että ’taas ollaan passiivisia’. Taustalla ja verkostoissa kuitenkin tapahtuu koko ajan, ja aktivismien uudet ulostulot odottavat sopivaa aikaa ja paikkaa. Nykypäivän kansalaisaktivismi on pysyvässä tulemisen tilassa, jossa flash mob ja pop up -tyyppiset performanssit ja ajoittaiset toimimattomuden jaksot vuorottelevat.

Tässä tarinassa poliittisen edustamisen pelikenttä on auki. Se, kenet tai minkä kansalaiset kulloinkin ja missäkin kokevat oikeutetusti representoivan itselleen tärkeitä asioita, on dynaaminen ja kontingentti ilmiö, jota ei voida taikoa pois normatiivisilla lyömäaseilla (väittämällä, että jotkut käsitykset edustamisesta ovat niitä oikeita ja toiset vääriä). Kun ajatellaan kansalaisaktivismia poliittisena edustamisena, relevantti kysymys ei ole se, onko joku valinnut aktiivin vaikuttamistehtäväänsä, tai miten aktiivi ottaa toiminnassaan huomioon valitsijansa. Sen sijaan edustamista voidaan tutkia ja sen merkitystä pohtia kysymällä, kuka tai mikä toimija ottaa aloitteen käsiinsä, millaisia ’edustusväitteitä’ toimija esittää (ks. Saward 2010), miten edustussuhde käynnistyy ja elää, ja millaisia merkityksiä representaatioille ja niiden esittäjille edustamisen prosessissa annetaan.

Jos tässä esittämämme juonikäänne poliittisen edustamisen tarinaan resonoi ’totuutta’ eli ympäröivän yhteiskunnan nykytilaa, voidaan ennakoida, että edustukselliseen politiikkaan on tulossa lisää liikettä ja tilanteittain vaihtuvia koreografioita. Se, rakentuuko tästä muutoksesta parempi, demokraattisempi ja oikeudenmukaisempi maailma, jää nähtäväksi ˗ ja eittämättä eri kertojien eri tavoin tolkullistamaksi.

Viitteet

¹ Nykyaktivismien kirjo on niin laaja, että monikollisuus on tässä oikeutettua. Ks. Tormey 2015, 93; Kaupunkiaktivismi-tutkimusverkosto: https://kaupunkiaktivismi.wordpress.com/kasitteita/.

² Ks. esim. http://kuntasapinaa2015.vuodatus.net/lue/2015/10/poliittista-kansalaistoimintaa-mielenosoituksia-ja-vastamielenosoituksia.

³ Käytämme representaation käsitettä tehdäksemme eron paradigmaattiseen, normatiivisista lähtökohdista ponnistavaan poliittisen edustamisen teoriaan.

⁴ Ks. ”Keitä ja mitä asukasaktiivit edustavat kunnassa?” -tutkimuksen blogi: http://kuntasapinaa2015.vuodatus.net/.

Lähteet

Pekonen, Kyösti (2015) Poliittinen edustaja edustettavien etujen asianajajana ja edustajan omaan harkintaan nojaavana päätöksentekijänä. Politiikka 57:3, 190-198.

Saward, Michael (2010) The representative claim. Oxford: Oxford University Press.

Tormey, Simon (2015) The end of representative politics. Cambridge: Polity Press.

Seminaarissa pidettiin kaikkiaan viisi esitystä. Esityksissä avattiin ansiokkaasti edustamisen problematiikka ja pohdittiin käsitteen merkityssisältöä sen erilaisissa viitekehyksissä. Edustamisella on todellakin monet kasvot ja itse käsite on sisällöltään monimerkityksinen. Lisäksi se, kuka tai mikä on jonkin asian edustaja, ei läheskään aina ole itsestäänselvää. Edustaminen on kompleksinen, kontingentti, hauras ja helposti sisäisesti hajanainen käsite, joka ilmiönä voi ennustamattomasti pirstaloitua viittamaan moneen eri tarkoitteeseen.

Seminaarin teema on erittäin ajankohtainen, sillä (jälleen kerran) elämme muutosaikoja. Se poliittinen todellisuus, jossa poliittisen osallistumisen paradigmana nähtiin vaaliosallistuminen ja poliittinen toiminta miellettiin valtiollisen toiminnan merkityksessä, on auttamattomasti kadonnut. Samalla on kadonnut, tai ainakin heikentynyt, kyseistä todellisuutta kuvaavien ja analysoivien käsitteiden selitysvoima. Politiikka tehdään myös kaikkialla muuallakin kuin vain politiikan instituutioissa. Muuttuvan maailman ymmärtämiseksi on välttämätöntä uudelleen jäsentää ja päivittää käsitteellistä apparaattia ja pohtia ilmiöiden selittämiseen tarvittavien käsitteiden sisältöjä. Ilman käsitteellisiä uudelleentulkintoja, emme yksinkertaisesti saa otetta kuvaamistamme ilmiöistä emmekä kykene niitä ymmärtämään.

Seminaarin ensimmäinn esitys oli Maija Mattilan “Poliittisen edustuksen monet merkitykset”. Maija esitti tiiviisti, miten eri tutkimusperinteissä tai –orientaatioissa edustaminen ymmärretään. Vertailevan ja empiirisen politiikantutkimuksen perinteessä edustaminen ymmärretään hyvin pitkälti edustajan ja edustettavien välisenä suhteena, joka alkaa ja loppuu vaaleissa. Idealistisimmillaan edustajat nähdään ikään kuin pienoiskuvana edustettavistaan (eduskunta on kansa miniatyyrikoossa). Tässä traditiossa edustajat ymmärretään agenttiensa päämiehinä ja tässä suhteessa he ovat vastuunalaisia ja responsiivisia valitsijoilleen. Edustaminen siis on jotakin, mikä annetaan joillekin, jotta nämä valitut voivat toimia joidenkin tai jonkun nimissä politiikan instituutioissa. Toinen tapa nähdä edustaminen on poliittisen ajattelun tapa ymmärtää, mitä edustaminen on. Poliittisen ajattelun mukaan edustaminen tehdään poliittisesti toimimisessa. Se on siten dynaaminen prosessi, jossa jotkut esittävät ns. edustamisväitteen (Representative claim) esittäen olevansa jonkin asian tai ryhmän edustajia. Edustaminen on tämän ajatustavan mukaan refleksiivinen ja kommunikatiivinen suhde edustamisväitteen tekijöiden ja edustettavien kesken. Se mahdollistaa toimijuuden pohtimisen ja (poliittiseksi) toimijaksi identifioitumisen toisin kuin empiirisen perinteen annettuna otettu edustajuus.

Maijan jälkeen Tiina Rättilä ja Jarmo Rinne esittelivät ajatuksiaan edustamisesta keräämänsä tutkimusaineiston pohjautuen. Esityksen nimi oli “Kansalaisaktivismi ja edustamisen politiikka”. Rättilä ja Rinne tukeutuivat edustamiskäsityksensä formuloinnissa viimeaikaiseen edustamista teoretisoivaan kirjallisuuteen (Michael Saward, Frank Ankersmit, Simon Tormey, Kyösti Pekonen), joissa kehitellään ajatusta edustamisesta  moniulotteisena ja dynaamisena tekemisenä, toimijoiden välisenä  suhteena ja prosessina – samaan tapaan kuin mitä Maijan kuvaamassa poliittisessa ajattelussa. Tutkimushavaintojensa perusteella Rättilä ja Rinne hahmottelivat edustamisen   prefiguratiiviseksi ja performatiiviseksi toiminnaksi, jossa toimijat  julkisesti ’tekevät’ ja ’näyttävät’ (eli re/presentoivat)  sen, mitä he ’esittävät’ edustavansa. Edustaminen voidaan siis ymmärtää representoinnin, jonkin näkyväksi tekemisen tai näkyville asettamisen, merkityksessä. Kyseessä on performativinen akti. Tämän lisäksi representoiminen on toimintaa, jossa esitetään edustusväitteitä sawardilaisessa mielessä ja käydään julkista symbolista kamppailua edustamisvaateiden sisällöistä.

Seminaarin kolmas esitys oli Taina Meriluodon: “Kokemuksen äänet? Kokemusasiantuntijat toiseuden edustajina”. Tainan alustus perustui hänen keräämälleen tutkimusaineistolle, johon hän oli haastatellut kokemusasiantuntijoita. Kokemusasiantuntijoiden kohdalla nousee mielenkiintoisesti esiin miten ristiriitaisia, tai paremminkin ristivetoisia, edustamiseen liittyvät käsitykset voivat olla ja kuinka edustuksellisuus legitimoidaan. Tainan esityksessä kävi ilmi, että kokemusasiantuntijat esitetään sosiaalipolitiikan hankkeissa yhtäältä neutraalin, kollektiivisen kokemustiedon asiantuntijoina, ja toisaalta kuinka kokemusasiantuntijat itse hahmottavat edustajuutensa ennen muuta ’sattumanvaraisina edunvalvojina’ ja edustamansa ryhmän protagonistisina puolestapuhujina. Hallinto, joka haluaa elettyä tietoa sosiaalipoliittisten hankkeittensa deliberaatioprosesseihin, panee kokemusasiantuntijat  aivan erilaiseen rooliin kuin mitä he itse haluaisivat tai olisivat valmiita ottamaan ja näin toimiessaan hallinto kääntää kokemusasiantuntijoiden poliittisen edustajuuden edustamisen politiikaksi.

Kahvitauon jälkeen seminaari jatkui Aki Luodon ”On aivan turha tehdä töitä, verot vievät koko palkan’ – Populistiset muusikot kansan edustajuutta haalimassa”. Aki pohdiskeli miten muusikoiden poliittista edustajuutta on hahmotettu esteettisen politiikan (Ranciére, Welsch yms.) ja epävirallisen edustajuuden teorioiden (Ankersmit, Kane) valossa. Esimerkkinä epävirallisesta edustajasta Aki nosti esiin Irwin Goodmanin, joka asetti itsensä vastahankaan virallisen politiikan ja valtiovallan kanssa. Irwin rakensi itsestään kuvaa ”hiljaisen kansan meluisana tulkkina” (toimittaja Heikki Kosken luonnehdintaa lainaten) joka representoi omaa tulkintaansa hiljaisen kansan tunnoista ja teki tämän laulujensa populistististen yksinkertaistusten ja kärjistysten kautta. Irwin asemoi itsensä perinteisten puolueiden ulkopuolella edustajaksi, rooliin, jonka myös osa kansasta Irwinille vaikuttaisi antavan (ks. Youtube-kanavalla esitetty kommentti Irwinin kappaleeseen: ”Sipilän, Soinin ja Stubbin versio tästä on: Haistakaa paska kansalaiset”). Mielenkiintoista Irwinin ja muidenkin julkkishahmojen kohdalla on, että heihin myös liitetään merkityksiä, joiden ympärille voi alkaa syntyä kollektiivista kiinnittymistä. Poppari alkaa symboloida jotakin sellaista, mikä selvästi enemmän kuin mitä poppari oikeastaan on. Samalla poppari osallistuu edustamisen merkityksen muodostumisprosessiin esittämällä eli representoimalla todellisuutta haluamallaan tavalla. Poppariin konstruoidut symboliset merkitysavaruudet ovat merkittäviä kollektiivisen toiminnan ja ajattelun ilmentymiä, joita voidaan käyttää poliittisesti toimimisen viittauksenomaisina perusteluina, kuten yllämainittu Youtube-kmmentti osoittaa.

Viimeinen esitys seminaarissa oli Johanna Peltoniemen: “Parlamentissa vai ulkona? Ulkosuomalaisten poliittinen representaatio”. Esityksessään Johanna tarkasteli ulkokansalaisten parlamentaarista ja ulkoparlamentaarista representaatiota eli sitä, millainen ulkosuomalaisten suhtautuminen on omaan vaalipiiriin? Johannan keräämässä aineistossa kysyttiin myös tulisiko ulkosuomalaisilla olla oma vaalipiiri. Ulkosuomalaisten representaation selvittäminen on tärkeää sekä käytännöllisen edustuksellisuuden toteuttamiseksi että teoreettisena pohdintana siitä, miten ja missä yli 240 000 ei-Suomessa asuvan kansalaisen poliittinen edustaminen tapahtuu. Kokonaisuudessaan joukko edustaa kaikkiaan noin viittä prosenttia äänioikeutetuista. Ulkosuomalaisilla on tutkitusti varsin ohut kosketus omaan vaalipiiriinsä ja heidän vaaliosallistumisensa on heikkoa. Ulkosuomalaisten edustuksen järjestämiseksi Johanna esitteli neljä erilaista mallia, joista kaksi, Kollektiiviset edunvalvontaryhmät esimerkiksi Suomi-seura ja aktiiviset kansalaiset, ovat ulkoparlamentaarisia keinoja toteuttaa edustus. Erityisesti kollektiivinen edunvalvontaryhmä voisi toimia marginaalisten ryhmien etujen ajajana ja käyttää instituionaalista ääntä. Ongelma on kuitenkin, että ulkoparlamentaarisilla mallella ei ole virallista asemaa ja niiden demokraattisuus on helppo kyseenalaistaa. Parlamentaarisia keinoja edustuksellisuuden järjestämiseksi ovat puolestaan sijaisedustajuus, jossa jokin kansanedustaja toimisi ulkosuomalaisten edustajana parlamentissa. Tämä antaisi kasvot (stand for) edustettavalle, mutta edustajien puoluesidonnaisuudet ovat ongelmallisia ja valitun ja valitsijan välistä suhdetta ei synny. Toinen mahdollinen malli on kiintiöiminen, joka voitaisiin toteuttaa vaikkapa oman vaalipiirin myötä. Tämä malli olisi tasa-arvoinen ja saattaisi nostaa ulkosuomalaisen äänetysaktiivisuutta. Tämäkään malli ei ole ongelmattomon. Ulkosuomalaisten oma vaalipiiriä tokko toteutetaan, kun suuntaus näyttäisi olevan kohti suurempia vaalipiirejä. Myöskää tutkimusaineiston mukaan ajatus omasta vaalipiiristä ei oiken kiinnosta ulkosuomalaisia.

Kaiken kaikkiaan seminaarissa käsiteltiin edustamisen käsitettä varsin monipuolisesti ja aiheesta käytiin kiinnostavaa keskustelua. Yhteenvetona voi todeta, että edustamisen tai representaation ymmärtäminen on enenevästi kallistumassa sellaisen käsityksen kannalle, että edustaminen tehdään ja ettei sitä nähdä staattisesti deskrptiivisenä tai standing/speaking for –näkökulmasta. Nämäkin edustamisen aspektit ovat edelleen toki tärkeitä. Edustuksellisuuden refleksiivistä prosessinomaisuutta painottava edustamiskäsitys tarjoaa teoreettisia viitekehyksiä monitasoisesti määrittyvän käsitteen ymmärtämiseksi erityisesti uudenlaisten poliittisesti toimivien ryhmien ja yksilöiden kohdalla. Kysymys poliittisesta edustamisesta ja edustajuudesta on politiikan tutkimuksen ikuisuuskysymys, johon eri aikoina ladataan erilaisia merkityksiä. Vastausyritykset ovat, käsitehistoriallisesti ilmaistuna, ajattelemisen ajattelua eli pyrintöä ymmärtää miten jotakin asiaa, ilmiötä tai käsitettä koskeva ymmärtäminen pitäisi ymmärtää.

 Kun representaatio nähdään konstruoituna entiteettinä, niin se konstituoituu esittämisen/representoimisen, edustamisväitteiden (representative claim-making) esittämisen ja toimimisen yhteisvaikutuksena. Se, miten edustamisen käsitteen sisältö kulloinkin määrittyy, on kontingentti, muttei missään nimessä arbitraarinen, dynaaminen prosessi, jossa edustamisväitteen tekijät esittävät esittävänsä jonkin asian/ryhmän tms. edustajaa. Toisin sanoen edustaminen on performatiivinen akti, jossa edustettava olio, sen edustaja sekä edustettavan ja edustajan välinen vuorovaikutussuhde tehdään näkyväksi. Siihen, miten edustajuus ymmärretään, vaikuttaa paitsi edustamisväitteen esittäjän esittämä edustajuus niin myös edustettavien edustajaan kohdentamat symboliset merkitykset. Voi olla, ettei edustajaksi itseään esittävä edustakaan mitään tai ketään. Voi olla, että edustettavat näkevät edustajansa edustavan jotakin aivan muuta kuin mitä hän itse kokee edustavansa tai sitten edustajaan kohdistuu eri toimijoiden ristiriitaisia toisistaan poikkeavia näkemyksiä edustajan roolista. Edustamisen/representaation prosessinomaisessa dynamiikassa avautuu tila erilaisille tulkinnoille edustajuudesta ja sen symboliselle ymmärtämiselle. Edustaminen on siten jotakin sellaista, jota edustaja tekee, mutta yhtälailla jotakin sellaista, johon edustettavat voivat kiinnittää omia tulkintojaan.

Lämmin kiitos kaikille esiintyjille mielenkiintoisista alustuksista ja yleisölle mielenkiintoisesta ja terävästä keskustelusta. Palataan aiheeseen hieman myöhemmin ja enemmän pohtineena.

Kuntasäpinää 2015 oli Yleisradion pyynnöstä kommentoimassa mistä mielenosoituksissa oikeastaan on kyse ja mitä ne kertovat nykypolitiikasta. Uutisten radio- ja tv-aika on aina hyvin rajoitettu, eikä siinä kovin syvällisiä analyyseja ehdi/kykene/voi antaa; asia on kuitenkin siksi tärkeä, että silti sitä pitää yrittää. Monen tutkijan jakama kokemus uutiskommenteistaan on, että yleensä uutis-spotiksi nostetaan jokin sellainen lause, joka ei kaikkein elegantein ja syvällisin ole. Niin nytkin, vaikka jotakin oleellista uutisvirtaan leikatusta kommentista välittyikin.

Tampereen mielenosoitukset kertovat omalta osaltaan poliittisen toiminnan ja kulttuurin ja poliittisesti toimimisen muutoksesta. Syvemmin aiheesta kiinnostuneet voivat lukea ensimmäisen osan kirjasta Henkilökohtaistuva politiikka. Jo reilun kymmenen vuoden ajan on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että edustukselliseen demokratiaan nojaavat liberaali-demokraattiset poliittiset järjestelmät ovat kriisiytymässä. Syyt tähän kehityskulkuun ovat niin sisä- kuin ulkosyntyisiä. Ympäröivän maailman muutos globalisaation ja kasvavien kompleksisten keskinäisriippuvuuksien verkostoksi on asia, jota yksittäiset valtiot eivät kykene suitsimaan eivätkä ohjaamaan kehitystä haluamaansa suuntaan. Ihhmiskunnan yhteisesti kokemat uhkat ilmastonmuutoksesta globaaliin talouskriisiin ovat valtiotasoiseen poliittiseen järjestelmään vaikuttavia ulkoisia tekijöitä. Myös digitaalisen viestintäteknologian leviäminen ja käytön helppous ovat lisänneet poliittisen osallistumisen, mobilisoitumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksia globaalilta tasolta aina ruohonjuuritasolle.

Näiden lisäksi on sitten myös sisäsyntyisiä muutostavia tekijöitä. Alati pitenevä tutkimuskirjallisuus on analysoinut kansalaisten niin kutsuttua vieraantumista politiikasta, jonka indikaattoreina on nähty vaaliosallistumisen laimentuminen, kansalaisten ja poliittisen eliitin erottavan kuilun syveneminen ja leveneminen ja ihmisten kiinnostumattomuus osallistua poliittisten puolueiden tai järjestöjen toimintaan. Valtavirtatutkimuksessa varsin yksinkertaisesti nähdään mainitut tekijät nimenomaan politiikasta vieraantumisen tunnusmerkistönä, vaaliosallistuminen on monien mielestä edelleen kansalaisille poliittisen osallistumisen ja kiinnittymisen paradigma. Toisaalta yllä kuvattua edustuksellisia demokratioita jäytävää kansalaispassiivisuutta voi lähestyä toisinkin ja nähdä ne merkkeinä poliittisen toiminta kulttuurin ja ajattelutavan muutoksesta, jota myös Tampereen mielenosoitukset omalla tavallaan ilmentävät.

 Demokratiateoreettisissa kirjoituksissa eri puolilla maailmaa on alettu viime aikoina pohtia poliittisen toimintakulttuurin ja eetoksen merkitystä poliittiselle toiminnalle erityisesti ja demokratialle yleisesti. Sellaiset kirjat kuin Donatella della Portan Can Democracy be Saved? (2013) tai Colin Hayn Why We Hate Politics (2007) kertovat jo nimillään mistä niissä on kyse. Demokratian, osallistumisen ja representaation käsitteitä mielenkiintoisesti problematisoivat myös John Keane The Life and Death of Democracy (2009); Pierre Rosanvallon Counter-Democracy: Politics in the age of Distrust (2008); Rosanvallon Democratic Legitimacy: Impartiality, Reflexivity, Proximity ja viimeisimpänä Simon Tormeyn ansiokas The End of Representative Politics (2015). Lyhyesti tiivistäen mainittujen kirjojen perusviesti on, että edustuksellinen demokratia on muutoksen tilassa ja on korkea aika alkaa miettiä, mistä tässä muutoksessa on kyse. Muutoksen indikaattoreina ovat yllämainitut poliittisten järjestelmien sisäsyntyiset tekijät, mutta niiden perusteella ei kuitenkaan voida vetää sellaista johtopäätöstä, että kansalaiset olisivat vieraantuneet politiikasta. Pikemminkin kyse on, Tormeyn (2015) sanoin, siitä että antipoliittisen politiikasta ja antirepresentatiivisen representaatiosta käyttövoimansa saava poliittinen toimintakulttuuri alkaa yhä voimakkaammin haastaa edustuksellisen demokratian etabloitunutta institutionalismia ja näyttäytyä sille houkuttelevana vaihtoehtona.

Tormeyn käyttämät termit viittaavat nimenomaan moninaisten ongelmien ja haasteiden kanssa painiskelevaan jäykistyvään edustukselliseen demokratiaan sekä siihen, että kasvava kansalaisjoukko kokee edustuksellisen demokratian hylänneen heidät. Samalla Tormey antaa Hayn provokatiiviseen kysymykseen miksi me vihaamme politiikka, saman vastauksen kuin Haykin mutta pohjaa sen  Hayta tiukemmin demokatiateoreettiseen käsitteeliseen analyysiin. Ja se vastaus on, ettemme me välttämättä vihaa politiikkaa, vaan ainoastaan tietynlaista politiikkaa. Poliitikkojen harjoittama politiikka on sitä politiikkaa, jota me vihaamme tai johon emme luota (samansuuntainen vastaus on Rosanvallonin vastademokratian ajatuksessa). Antipoliittisen politiikan kanssa linjassa oleva antirepresentatiivinen representaatio viittaa siihen, että edustuksellisiin elimiin valittujen edustajien asemesta aletaan itse edustaa omaa, itse valittua, asiaansa. Samalla hyvin helposti myös otetaan samanlaiseen asemaan/tilanteeseen kuviteltujen ihmisten asioita ajettavaksi, toisin sanoen pyritään tuomaan esiin itsensä kanssa samankaltaiseksi miellettyjen ääni ja mielipide. Tormeyn käsitteiden avulla on järkeenkäypää selittää, miksi ’poliittisesti vieraantuneet’ järjestävät ja osallistuvat poliittisiin mielenilmauksiin taikka toimivat paikallisissa asukasyhdistyksissä vähät virallisesta politiikasta välittäen antaen äänen kansan syville riveille, hiljaiselle enemmistölle tai milloin millekin

Itse tekemisen eetos, omaehtoinen ja –aloitteinen poliittisesti toimiminen on luonteva ja looginen seuraus antipoliittisesta politiikasta ja antirepresentatiivisesta representaatiosta. Tampereen mielenilmaisuja voidaan perustellusti tarkastella tällaisesta tulkintahorisontista. Koskipuistoon kerääntyi huolestuneita kansalaisia, jotka kokivat tärkeäksi toimia itselleen tärkeässä asiassa ja samalla esittää huolenaiheensa suuremman ihmisryhmän huolenaiheeksi. Virallisen politiikan tarjoamat vaikuttamiskanavat ja –keinot sivuutettiin tehottomina, hitaina sekä jo lähtökohtaisesti epäillen sen tuotoksia. Demokratian tulevaisuuksien kannalta olisikin ensiarvoisen tärkeää pohtia, mitä tällainen pop-up tyyppinen verkostomainen toiminta merkitsee ja miten se haastaa nykyisen demokratia-käsityksen.

Demokratiaan kuuluu mielipiteiden esittämisen vapaus ja oikeus. Tampereen mielenosoituksissa näitä vapauksia ja oikeuksia käytettiin poliittisen kansalaistoiminnan keinona ja motivaattorina. Kiintoisan pikantin mausteen Tampereen tapahtumiin antoi nimenomaan se, miten niissä kansalaistoiminta näyttäytyi erityisenä poliittisesti toimimisena ja kohteena oli, kuten kaikessa aidosti poliittisessa toiminnassa aina on, tulevaisuuden valloittaminen. Sekä rajat kiinni –ryhmä että rajaton maailma –ryhmä haluaa oman unelmansa tulevaisuuden Suomesta tulevan todeksi. Retorisesti omaa hyväksi tulevaisuudeksi visioitua tavoitetta propagoitiin ja motivoitiin varioimalla, niin kuin kovin usein muutenkin, Slavoj Žižekin (2011) ’lopun aikojen’ retoriikkaa.  Žižek itse viittaa globaalin kapitalismin kaatumiseen sen itsensä aiheuttamien ongelmien paineessa. Metaforana aikojen loppu on kuitenkin tehokas ja sopii erittäin hyvin tulevaisuudessa kestämättömäksi tai sietämättömäksi kehittyvien ongelmien poliittisesti hyödyntämiseen tässä-ja-nyt. Poliittisesti toimimisen muotona se on nykyisen tulevaisuuden visiointia ja toimivin retorinen tyylilaji on tuomiopäivän profetointi. Rajat kiinni –ryhmä maalaa kuvaa tulevaisuuden Suomesta, jossa suomalainen oma kulttuuriperintö ja suomalainen elämäntapa ovat uhattuina pakolaistulvan vuoksi. Vieraan aineksen pysäyttäminen rajoille pelastaa puhtaan myyttisen suomalaisuuden. Rajaton maailma puolestaan näkee itseensä käpertyneen ja sisäänpäin kääntyneen ummikko-Suomen dystopiana ja pitää avoimuutta ja yhteiskunnallista moniaineksisuutta voimavarana ja mahdollisuutena. Näiden ryhmien tulkinta käsillä olevasta tilanteesta on täysin vastakkainen, mutta toiminnallinen logiikka ja dynamiikka toimimisessa vastaavasti hyvinkin samankaltaista.

Demokratian ja miksei myös yhteiskuntarauhan näkökulmasta haasteellista on, miten oma-aloitteistuva ja itse omaa agendaansa luova kansalaisaktivismi saadaan kanavoiduksi tavalla, joka ei tuota antagonistisia, toisiaan vastaan taistelevia, yhteiskunnallisia ryhmittymiä, vaan pystyy purkamaan erimielisyydet mahdollisimman rauhanomaisesti. Ehkäpä tähän vaaditaan, että ihmiset muistaisivat olevansa ihmisiä ja kykeneviä sekä tunnistamaan oman erityisen ihmisyytensä myös muissa ihmisissä ja kunnioittamaan toisten ihmisyyttä.

Itseensä käpertyminen ei kuitenkaan oikein onnistu, sillä samaan aikaan myös toinen ennakoimaton kriisitilanne on eskaloitunut ennenäkemättömiin mittoihin. Suomeen on kohdistunut sellainen turvapaikanhakijoiden virta, ettei siihen mitenkään oltu osattu varautua. Valtiovalta ja järjestötoimijat ovat joutuneet toimimaan alimitoitettuine resursseineen pitkälti ad hoc – ja ex tempore-pohjalta improvisoiden ratkaisuja kulloinkin kohtaamiinsa ongelmiin. Mistään suunnitelmallisesta ja hallitusta toiminnasta ei oikein voi puhua. Silti turvapaikanhakijoita kohtaavat viranomaiset ja järjestöt ovat suoriutuneet erinomaisesti uskomattoman vaikeassa tehtävässään.

Turvapaikanhakijoiden runsaslukuinen saapuminen maahamme on myös nostanut pintaan paikallisen asukasaktivismin näkökulmasta mielenkiintoisia ilmiöitä; nimittäin sen miten paikalliset asukkaat suhtautuvat pakolaisiin ja turvapaikanhakijoihin ja ennen kaikkea sen, millaiseksi toiminnaksi pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden aiheuttamat reaktiot paikallisaktivistien toimesta muodostuu. Yhtäältä reaktiot turvapaikanhakijoiden hätään on laukaissut valtaisan halun auttaa ja osallistua ongelmanratkaisuun. Pikavauhdilla perustetut hätämajoitustilat saavat merkittävää apua toimintaansa vapaaehtoisilta avustajilta, SPR:n konttikeräyksiin virtaa vaatteita ja käyttötavaraa ja eräät ihmiset ovat alkaneet majoittaa turvapaikanhakijoita jopa omiin koteihinsa. Toisaalta reaktiot turvapaikanhakijoihin ovat olleet myös vastakkaisia. Pakolaisiksi lähteneitä on moitittu sitä, että he ovat lähteneet pakoon konfliktia eivätkä jääneet puolustamaan omaa maataan. Toinen suosittu väite on, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat ovat tulleet tänne paremman elintason ja hyvien sosiaalietuuksien perässä, toisin sanoen uskotaan, että pakolaiset ovat tulleet hyväksikäyttämään hyväuskoisia hölmöjä suomalaisia. Rajoja on vaadittu kiinni ja pakolaisten pikaista lähettämistä takaisin sinne mistä ovat tulleetkin tai ainakin siihen EU-maahan, johon he ensimmäiseksi saapuivat. Äärimmillään toiminta on kärjistynyt suoranaisiksi väkivallanteoiksi tai väkivaltaisten tekojen yrityksiksi joillakin paikkakunnilla. Myös äärijärjestöjen, kuten Suomen Sisu, jäsenmäärät ovat lyhyessä ajassa kasvaneet nopeasti.

Kuntasäpinää 2015 tutkijoilta on viimeaikoina tiedotusvälineiden yhteydenotoissa kyselty turvapaikanhakijoiden tilanteesta ja sen aikaansaamasta kärjistyneestä jakolinjasta kansalaisten mielipiteissä ja asenteissa. Alle on koottu muutamia keskeisiä pointteja siitä, mistä tällainen mielipiteiden vastakkainasettelu oikeastaan kertoo. Toisaalta se voidaan nähdä kertovan siitä, että osalle (uskoakseni suurimmalle osalle) turvapaikanhakijoiden tilanne näyttäytyy inhimillisenä hätätilanteena. Turvapaikanhakijat nähdään uhreina, jotka ovat joutuneet jättämään entisen elämänsä ja ovat sellaisessa asemassa, että heitä pitää auttaa. Suurin osa kansalaisista ei silti välttämättä itse kovinkaan aktiivisesti ala toimia pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden auttamiseksi, mutta ei silti syyllistä heitä heidän tilanteestaan tai asemastaan. Kuitenkin merkittävä osa paikallisesta asukasaktivismista suuntaa toimintaansa juuri auttamispyrkimyksin pyrkien lievittämään käsillä olevaa akuuttia kriisiä.

Silti edelleen on myös se toinen äänekäs turvapaikanhakijoita kritikoiva, syyttävä ja uhkaileva puoli. Aiemmat maahanmuuttoa vastustaneet tahot ovat terhakoituneet ja saaneet lisää vettä oman puppugeneraattorinsa pyörittämiseen. Pakolaisten Suomeen tuloa vastustavat tahot pyrkivät ottamaan tilanteesta kaiken hyödyn irti mm. lietsomalla ihmisten pelkoja siitä, miten asuinalueen turvattomuus ja häiriöt lisääntyvät turvapaikanhakijoiden vuoksi. Erityinen huoli näyttäisi olevan nuorten tyttöjen turvallisuus. Sillä seikalla, että poliisi on useassa eri tiedotusvälineessä todennut, ettei turvapaikanhakijoiden majoituskeskusten liepeillä ole normaalia enempää esiintynyt ongelmia, ole ollut minkäänlaista vaikutusta maahanmuuttovastaisten tahojen propagandaan.

Toinen suosittu argumentti turvapaikanhakijoita vastaan on, että heidän auttamisensa on nähty olevan pois suomalaisten vähäosaisten auttamisesta. Syrjäytyneiden, asunnottomien tai minimitoimentulolla kituuttavien ihmisten asioiden hoito (lue hoitamattomuus) on yksinkertaisesti häpeällistä hyvinvointivaltiossa, tätä ei voi kiertää eikä kieltää. Toisaalta on vaikea ymmärtää, miten toisten vähäosaisten ja kurjassa jamassa olevien asettaminen vastakkain oman maan vähäosaisten kanssa parantaa suomalaisten syrjäytyneiden oloja tai asemaa. Suomen omien syrjäytyneiden ongelmat ovat olleet pitkään tiedossa, muttei niitä ole tarmokkaasti haluttu hoitaa vaan ajettu ihmisiä leipäjonoihin. Tässä tilanteessa maahanmuuttovastaisten huoli suomalaisista avuntarvitsijoista kalskahtaa falskilta ja tarkoitushakuiselta. Sen sijaan ne henkilöt, jotka nyt netissä räyhäävät turvapaikanhakijoiden syrjäyttävän suomalaisia avuntarvitsijoita, voisivat osoittaa aidosti olevansa heidän asiallaan ja alkaa toimia asian puolesta vaikkapa ottamalla mallia niistä, jotka ottavat turvapaikanhakijoita koteihinsa. Lisäksi syrjäytyneet sydämenasiakseen ottaneet voivat järjestää keräyksiä, joko rahaa tai vaatteita/käyttötarvikkeita, ja jakaa keräyksen tuoton oman paikkakuntansa vähäosaisille. Yhteiskuntarauhan kannalta tällainen toimeliaisuus olisi varmasti suotuisampaa ja kannatettavampaa kuin netissä propagandan levittäminen taikka Ku Klux Klan-viittojen kanssa hölmöily – rikollisista väkivallanteoista puhumattakaan. Monimutkaisten asioiden yksinkertaistaminen ja turhanaikainen vastakkainasettelu ei palvele mitään hyvää taikka jaloa asiaa.

Maija Faehnle (Helsingin yliopisto/Suomen ympäristökeskus) ja Pasi Mäenpää (Helsingin yliopisto)

Mikä yhdistää, mikä erottaa kansalaisaktivismia kaupungeissa ja etäämpänä niistä? Miten kansalaisliikkeet ja kuntademokratia suhtautuvat toisiinsa? Miten aktivismin nousu voi uudistaa ymmärrystä edustamisesta? Näitä kysymyksiä pohdimme 9.6.2015 aktivismiopintopiirin (https://kaupunkiaktivismi.wordpress.com/2015/04/13/aktivismiopintopiiri-pohtii-yhteisasumista-ruokapiireja-kansalaisliikkeita-ja-tee-se-itse-urbanismin-paikallisia-erityispiirteita/) kesäseminaarissa yhdessä Kaupunkiaktivismi-hankkeen serkun, Kuntasäpinää 2015 – Asukasaktivistit kansanvallan edustajina -hankkeen kanssa. Kuntasäpinää-hankkeessa Tampereen yliopiston tutkijat Jarmo Rinne ja Tiina Rättilä tutkivat aktivismia koko Suomessa. Seminaarissa hanketta edusti heidän lisäkseen hankkeessa väitöskirjaa tekevä opintopiiriläinen Anna-Maija Halme.

Väitöstutkimus zoomaa kulttuuriperintöaktivismiin edustuksellisen demokratian uusintajana

Anna-Maija tutkii väitöstyössään, miten julkinen valta hallinto- ja luottamushenkilöineen suhtautuu ihmisten omaehtoiseen, puolueiden ulkopuolella tapahtuvaan aktivoitumiseen erityisesti maankäyttö- ja kulttuuriperintökysymyksissä. Tutkimuksessa haastatellaan kansalaisliikkeiden aktivisteja, hallinnon edustajia ja muita poliittisia toimijoita tapaustutkimuksissa Joensuussa (Wanha Jokela), Paimiossa (kulttuurimaisema) ja Helsingissä (Malmin lentokenttä).

Anna-Maija selvittää tapausten avulla ja koko Kuntasäpinää-hanke yleisemmin myös sitä, miten kansalaisliikkeiden ja niiden aktivistien toiminta voisi auttaa elävöittämään nykyistä edustuksellista päätöksentekojärjestelmää. Kansalaisliikkeen järjestäytyessä puolueeksi – esimerkkinä Vihreät 1970-luvulla tai Perussuomalaiset 2010-luvulla – puolueen toiminnan yhteys kansalaistoimintaan on vielä suhteellisen tiivis. Ajan myötä yhteys usein heikkenee. Kansalaisliikkeet toimivat osaltaan kansalaisten ja heidän virallisten edustajiensa lähentäjinä, koska liikkeissä on ainakin toisinaan luottamushenkilöitä mukana. Liikkeiden kyvyssä herättää ihmisissä toimintaintoa voisi piillä potentiaalia saada myös perinteistä edustuksellista demokratiaa järisytettyä uusin tavoin kansalaisia kiinnostavaksi

Edustuksellisuutta hahmotetaan uudelleen

Anna-Maijan väitöstyön ja koko Kuntasäpinää-hankkeen kiinnostus on kuntademokratian vahvistamisessa myös edustavuuden uudelleenajattelun kautta. Edustamisen sijasta puhutaan mieluummin representaatiosta ja mielipiteenilmaisujen performatiivisesta luonteesta. Kannanotot koskien vaikkapa omaa ympäristöä ovat esityksellisiä tekoja, jotka sisältävät vaateen tulla noteeratuksi. Tällä tavoin ymmärrettynä myös some-kirjoittelu ja omaehtoinen toiminta ovat poliittista aktivismia, eivät poliittisen toiminnan ulkopuolista puuhastelua.

Hankkeen yksi tavoite on selvittää, miten aktivistit näkevät itsensä kansanvallan edustajina ja mitä edustaminen heille tarkoittaa. Mistä pohjimmiltaan tulevat käsitykset, että joku voi edustaa jotakin?

Kuntalaiset voivat kokevat edustajakseen ennemmin jonkun muun kuin vaalien kautta valitun luottamushenkilön. Voisiko edustuksellinen demokratia vahvistua, jos sitä rakennettaisiin lähtien siitä, missä edustuksellisuus voi kuntalaisten näkökulmasta toteutua parhaiten?

Kaupunkiaktivismi-hankkeen näkökulmasta hyvin kiinnostava on myös Kuntasäpinää-hankkeen tavoite kartoittaa, millaisten teemojen ja ongelmien parissa asukasaktivistit eri puolilla Suomea toimivat. Aktivismien tarkastelu kautta maan voi auttaa hahmottamaan, millaiset ratkaisut aktivismien tukemisessa voisivat olla hyödyksi valtakunnallisina ja mitä on parempi ratkaista paikallisemmin.

Aktivismitapaukset keskustelunherätteiksi dokumenttifilmilläkin

Kuntasäpinää-hankkeessa jäsennettiin alussa media-analyysin avulla aktivismien teemoja. 50 aktivismia käsittelevän paikallislehtijutun pohjalta tunnistettiin aktivismien teemoiksi asuin- ja luonnonympäristö, palvelut, alueen identiteetti, elinkeinot ja tulevaisuus ja paikallinen päätöksentekokulttuuri ja hallinto. 

Tietoa on sittemmin hankittu haastatteluilla ja asukaspaneelikeskusteluilla. Haastateltuina on aktivisteja etelärannikolta Kemijärvelle (http://kuntasapinaa2015.vuodatus.net/lue/2015/06/monimuotoista-asukasaktiivisuutta-ympari-suomen). Esimerkkeinä on paneuduttu mm. vanhempainyhdistysaktivismiin Turussa, Pohjois-Karjalan Siun SOTEen ja kemiläisten toimintaan kaivoshankkeisiin vaikuttamisessa.  

Metropoliseudun esimerkkeinä ovat mukana Myyrmäki-liike (http://kuntasapinaa2015.vuodatus.net/lue/2015/02/myyrmaessa-tehdaan-nayttavaa-julkisen-tilan-taidetta), Hyvä kasvaa Järvenpäässä -liike (http://www.hyvakasvaajarvenpaassa.fi/) ja aktivismi Roihuvuoressa (http://roihuvuori.com/).

Aktivismiesimerkeistä on tuotettu videoita hankkeen omalle Youtube-kanavalle (https://www.youtube.com/channel/UC3JiX5ctLt8tbCOD74WqdUA). Videoista tullaan myös koostamaan dokumenttifilmi. Kaupunkiaktivismi-hankkeen tavoin työn etenemisestä kerrotaan ja keskustelua herätetään blogissa (http://kuntasapinaa2015.vuodatus.net/) ja Facebook-ryhmässä (https://www.facebook.com/groups/kuntasapinaa2015/).

Havaintoja tähän mennessä

Tähänastisten haastattelujen pohjalta on hahmottunut, että kansalaisliikkeiden aktivisteja yhdistää halu ottaa asioita omiin käsiin ja saada tulosta aikaan yhdessä itse tekemällä. He ovat tyypillisesti pettyneitä julkisen hallinnon tapaan ottaa kansalaisten näkemyksiä huomioon. Aktivistit eivät toiminnassaan useinkaan identifioidu kuntaan vaan tiettyyn, heille merkitykselliseen paikalliseen alueeseen. Yhteisöllinen identiteetti on aktivisteille tärkeä.

Miten puhua liikkeiden demokraattisesta merkityksestä – etenkin jos sitä ei ole?

Tutkimuksen yksi potentiaalinen kompastuskohta on löytää sanoja ja ilmaisuja, joilla erilaiset ihmiset voivat tulkita käsillä olevan asian samalla tavoin ja pystyvät keskustelemaan siitä toisiaan ymmärtäen. Kuntademokratian kehittämisen auttamisessa tarvittaisiin keskustelua kansalaisliikkeiden merkityksestä demokratian kannalta: Onko liikkeiden ja edustuksellisen demokratian välillä suhdetta? Pitäisikö olla ja jos pitäisi, millainen?

Erityisen haastavaa tästä suhteesta keskusteleminen voi olla niissä yhteyksissä, joissa suhdetta ei ole. Keskustelua tarvittaisiin konkreettisten päätelmien tekemiseen esimerkiksi siitä, miten luottamushenkilöiden kannattaisi kansalaisliikkeiden suhteen toimia demokratian vahvistumiseksi.

Aktivismien ymmärtämisen tutkimusvälineenä Kuntasäpinää-hankkeen tutkijat ovat todenneet hyödylliseksi käsitteen totuudessa eläminen. Alkujaan uskontotieteessä käytetty käsite on tässä vapautettu pyhyysajattelusta ja pelkistetty tarkoittamaan toimimista sen mukaan, mikä itselle on tärkeää. Läheinen on myös ajatus omien arvojen ja niiden mukaisen hyvän elämän havainnollistamisesta omalla toiminnalla. Tätä voi kutsua prefiguratiivisuudeksi (prefigure =tehdä näkyväksi, antaa muoto).

Nykyajan poliittinen toiminta on pitkälti prefiguratiivista: vaikuttamaan pyritään viestimällä asioita näkyvällä toiminnalla ja näyttämällä samalla muille esimerkkiä. Esimerkiksi hervantalaisten ehdotus järjestää äänestys Hervannan itsenäistymisestä omaksi kunnakseen voi olla vaikuttava mahdollisen äänestyksen aikaan saamisen kautta. Ehdottaminen on kuitenkin ja ehkä ennen kaikkea vaikuttava tekona itsessään. Ehdottaminen viestii, että vaikuttamismahdollisuuksista on tärkeä välittää, niistä tarvitaan keskustelua ja niiden parantamisessa voi itse olla aktiivinen.

Prefiguraation käsite voi auttaa ymmärtämään sitä paradoksia, että yhteiskunnan jatkuva yksilöllistyminen saa aikaan yhteisöllisyyttä. Internet ja sosiaalinen media mahdollistavat sen, että ihmisten eriytyneet tavat heijastaa omaa yksilöllistä minuuttaan ympäristöönsä – ja siten laajentaa oman kokemusmaailmansa piiriä – saavat vastakaikua samanmielisten taholta ja korostavat heidän minuuttaan nostamalla heitä ikään kuin jalustalle hetkellisten yhteisöjen keskipisteiksi.

Demokratiapäivänä hahmotetaan aktivismien ja kuntademokratian tulevaisuuspolkuja

Sovimme, että jatkamme hankkeidemme välillä vuoropuhelua töiden edetessä. Kun aineistoa on pitkälti koossa niin kaupungeista kuin maaseudultakin, päästään hahmottamaan kansalaisaktivismin urbaaneja ja epäurbaaneja erityispiirteitä. Tämä voisi auttaa esimerkiksi suunnittelemaan erilaisten kuntien kokemustenvaihto- ja oppimistilaisuuksia aktivismien ja demokratian tukemisessa, vaikka osaksi kansallisen Kuntademokratiaverkoston (http://www.kunnat.net/fi/palvelualueet/demokratia/kuntademokratiaverkosto/Sivut/default.aspx) toimintaa.

Yksi tämänsuuntainen vuoropuhelumahdollisuus onkin jo järjestynyt, kiitos Kuntaliiton. 13.10.2015 järjestämme osana Demokratiapäivän ohjelmaa (http://www.kunnat.net/fi/palvelualueet/demokratia/demokratiapaiva/Sivut/default.aspx) Neljäs sektori kuntien kumppanina -työpajan, jossa on tarkoitus muodostaa kansalaisten ja hallinnon suhteen ja kuntademokratian erilaisia tulevaisuuskuvia ja tunnistaa kehityspolkuja niitä kohti. Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita mukaan! Ilmoittautua voi täällä (http://www.kunnat.net/fi/palvelualueet/demokratia/demokratiapaiva/Sivut/default.aspx).

Valmistelemme pajaan alustuksiksi esimerkkejä kuntademokratian uudistussuunnista erilaisissa kunnissa. Kuntasäpinää-hankkeessa on tunnistettu kiinnostavaksi mm. Rovaniemen aluelautakuntamalli, jossa asukkaat ovat päässeet lautakunnan virallisen aseman vuoksi vaikuttamaan alueensa asioihin paremmin kuin esimerkiksi epävirallisissa asukasraatimalleissa.

Tulevaisuuskuvien hahmottelussa tuntuu hyödylliseltä pohtia myös aktivismeihin liittyviä vielä niukasti hyödynnettyjä mahdollisuuksia. Miten kuntademokratiaa mahdollisesti voisi vahvistaa vaikka se, jos kunta hyödyntäisi aktiivisesti aktivistien tietämystä edistyksellisistä esimerkeistä kansalaisten vaikuttamisessa ja hallinnon ja aktivistien yhteistyöstä siinä?

Voisiko hallinto saada sisäiseen hyvien käytäntöjen levittämiseen mallia kansalaisliikkeiden tavoista oppia toisiltaan? Esimerkiksi menestyneen Myyrmäki-liikkeen toimintaa ovat monet muut liikkeet hyödyntäneet esikuvanaan.

Millaisia asioita ja esimerkkejä työpajassa olisi hyödyllistä nostaa esiin? Kuulemme mielellämme ehdotuksia ja kommentteja vaikka alla olevan kommenttikentän kautta tai Facebookissa Kaupunkiaktivismi-ryhmässä (https://www.facebook.com/groups/kaupunkiaktivismi/) tai Kuntasäpinää 2015 -ryhmässä (https://www.facebook.com/groups/kuntasapinaa2015/)!