Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


maanantai, 7. marraskuu 2016

Pian olemme kaikki pakolaisia (osa I)

Viime aikojen kriisit, erityisesti kasvava pakolaisuus, ovat nostaneet jälleen esiin kansallisvaltioiden kansalaisuuden instituutioon liittyvän vaikean problematiikan. Olemme etenkin länsimaissa tottuneet pitämään kansalaisuutta ja siihen liittyviä oikeuksia itsestäänselvyyksinä. Kansalaisina vaadimme ja saamme julkisen vallan suojelua erilaisissa henkilökohtaisissa, yhteiskunnallisissa ja kansainvälispoliittisissa ongelmatilanteissa, ja liberaalin yksilökäsityksen mukaisesti meitä suojellaan myös itse julkisen vallan tunkeutumiselta yksityiselämäämme. Kansalaisina meillä on joukko poliittisia oikeuksia, kuten oikeus osallistua vaaleihin ja ilmaista vapaasti mielipiteitä. Viime vuosina on puhuttu myös erityisestä aktiivisen kansalaisuuden mallista, millä viitataan julkisen vallan pyrkimyksiin osallistaa kansalaiset entistä vahvemmin mukaan demokraattiseen päätöksentekoon Julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan yleensä kiinnitetä huomiota ilmiön kääntöpuoleen eli siihen, millaisia seurauksia valtiokansalaisuuteen perustuvalla järjestelmällä on maailmassa, jossa miljoonat ihmiset elävät vailla kansalaisuuden statusta ja suojaa ja jossa hallitukset tekevät kansalaisuuden nojalla ihmisoikeuksia systemaattisesti loukkaavaa politiikkaa.

                                           Vaaka1.jpg

                                                              Turvapaikanhakijoiden tekemää seinäkoristelua. Kuva Jarmo Rinne.

 

Kansalaisuuden historiaa tutkinut brittisosiolgi T. H. Marshall tarkasteli vuonna 1950 julkaistussa esseessään "Citizenship and Social Class" modernin kansalaisuuden historiallista kehitystä. Marshallin mukaan kansalaisuuteen liittyvät oikeudet kehittyivät satojen vuosien aikana kolmessa aallossa. Kansalaisten perusoikeudet (civil rights) kodifioitiin 1800-luvun alkuun mennessä, universaalit poliittiset oikeudet (political rights) saavutettiin vuosikymmenten kamppailujen tuloksena 1800-1900-luvulla, ja sosiaaliset kansalaisoikeudet (social rights, esim. julkinen koulutus ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta tasaavat hyvinvointijärjestelmät) kehittyivät viimeisimpnä 1900-luvun kuluessa. Marshallin esimerkkinä toimi Englanti, mutta sama kehitys on tapahtunut muissakin länsimaissa eri tahtiin. Kansalaisuudessa on Marshallin mukaan kyse ennen kaikkea yksilöiden tasa-arvoisesta asemasta poliittisessa yhteisössä: "Citizenship is a status bestowed on those who are full members of a community. All who possess the status are equal with respect to the rights and duties with which the status is endowed." (Marshall 1950, 149)

 

Alun perin kansalaisuuden ideaan civil rights -mielessä ei liittynyt nationalistisia tavoitteita, vaan se liittyi tarpeeseen perustaa moderni sopimusyhteiskunta. 1600-luvulla kansalaisuusvaatimusten taustalla oli nousevan porvarisluokan  pyrkimys päästä eroon feodalistisesta järjestelmästä ja luoda yhteiskunta, jossa voitiin tehdä laillisesti sitovia sopimuksia yksilöiden välillä. Nationalismi tuli kuvaan vasta 1800-luvun kuluessa, kun yksi kansa/yksi valtio-periaate ja valtioiden suvereenisuus hallita kansalaisia omalla alueellaan omaksuttiin kansainvälisen valtiojärjestelmän perusnormeiksi. Modernin kansallisvaltion legitimaatio nojaakin vahvasti nimenomaan kansalaisuuden instituutioon. Siinä valtion olemassaolon ja vallankäytön oikeutusta ei voida perustella jumalan säätämällä ”luonnollisen hierarkian”-argumentilla tai vallan perinnöllisyydellä vaan kansalaisilta saadulta suostumuksella hallita. Kyseessä on yksinkertainen vaihtokauppa. Valtio muodostuu yksilökansalaisista, ja kansalaiset antavat valtiolle mandaatin poliittiseen hallintaan. Vastavuoroisesti valtio sitoutuu suojelemaan kansalaisiaan niin rajojensa sisä- kuin ulkopuolellakin, tarvittaessa myös sodan keinoin. Tämä on se - historiallisesti katsottuna varsin lyhytikäinen - valtion ja kansalaisuuden yhteensolmiutumisen genealogia, johon olemme kasvaneet sisään mutta joka on viime vuosina ja vuosikymmeninä käynyt yhä kestämättömämmäksi.

 

Natsi-Saksasta Yhdysvaltoihin 1930-luvulla emigroitunut tunnettu yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Hannah Arendt nosti heti toisen maailmansodan jälkeen esiin moderniin valtiokansalaisuuteen sisäänrakentuneen ristiriidan. Arendtin (1949) mukaan kansallisvaltion idea synnytti periaatteen, jonka mukaan valtiolla on suvereeni oikeus päättää, ketkä se hyväksyy alueelleen ja millä perusteilla. Universaalit ihmisoikeudet määrittyvät nekin käytännössä valtiokansalaisuuden välityksellä. Vaikka valtiot olisivat hyväksyneet YK:n yleisen ihmisoikeuksien julistuksen (1948) ja muita kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, niinihmisoikeudet ovat voimassa vain valtioiden ja hallitusten toimeenpanemina. Kansallisvaltioihin perustuvassa järjestelmässä oletetaan, että kaikki ihmiset ovat jonkin poliittisen yhteisön jäseniä ja sitä kautta perus- ja poliittisten oikeuksien piirissä. Sotien jälkeen valtiottomat ihmiset joutuvat Arendtin mukaan heitteille, koska heillä ei ollut enää yhteisöä, johon kuulua ja jossa heidän ihmis- ja kansalaisoikeutensa olisi jäsenyyden kautta tunnustettu:

 

"Yhtäkkiä maailmassa ei ollut paikkaa, minne pakolaiset olisivat voineet mennä ilman mitä suurinta karsintaa, ei maata, missä heidät olisi assimiloitu valtaväestöön, ei aluetta, missä he olisivat voineet perustaa itselleen uuden yhteisön. Tällä mahdottomuudella oli tuskin mitään tekemistä liikakansoituksen konkreettisen ongelman kanssa: se ei ollut tilanpuutteen ongelma vaan poliittisen organisaation ongelma -- ihmiskunta -- oli saavuttanut kehitysasteen, jolla kuka tahansa näiden tiukasti organisoitujen suljettujen yhteisöjen ulkopuolelle heitetty ymmärsi tulleensa heitetyksi koko kansakuntien perheen ulkopuolelle." (Arendt 1949, 26) Valtiottomat pakolaiset joutuivat harmaalle vyöhykkeelle, jossa he olivat käytännössä vastaanottajamaan mielivallan alaisia olevia laittomia ei-kansalaisiaTästä on edelleen tänä päivänäkin lukuisia esimerkkejä niin meiltä kuin muualtakin.

 

Tuija Parvikko (2002) toteaa, että täysivaltaiseen kansalaisuuteen perustuva suvereenien kansallisvaltioiden järjestelmä on väistämättä tuottanut itsensä anomalian maailmassa, jossa ihmiset eivät elä ja asu omien kansallisuuksiensa mukaisessa järjestyksessä. Kansallisvaltion näkökulmasta valtion alueelle nimittäin pyrkii jatkuvasti väkeä, jolla ei ole sinne mitään asiaa. "Valtavien pakolaisjoukkojen jatkuva käännyttäminen rajalta näyttäisi kuitenkin kansainvälisen yhteisön silmissä - ainakin toisinaan - liian julmalta varsinkin jos nämä joukot ovat paossa sotaa tai luonnonkatastrofia eivätkä vain etsimässä itselleen kotimaata parempia toimeentulomahdollisuuksia. Siksi nämä joukot sullotaan leireille, joita ilman kansallisvaltion puhtaus ei säily ja joita ei oikeastaan ole edes tarkoitus purkaa niiden kerran synnyttyä." (Mt.)

 

Eurooppalaisesta ja laajemmin länsimaisesta näkökulmasta saatetaan ajatella, että pakolaisiin liittyvä problematiikka ei onneksi kosketa 'meitä', ja olettaa, että esimerkiksi lähi-idän pakolaiskriisi ratkeaa aikanaan, jolloin pakolaiset palaavat takaisin lähtömaihinsa. Tai vaikka kriisi ei ratkeaisikaan, pakolaiset voidaan aina padota jonkin toisen valtion rajan taakse, kuten monissa Euroopan maissa on tehty viimeisen vuoden aikana. Italialaisen filosofin ja kirjallisuus- ja oikeustieteilijän Giorgio Agambenin mukaan tällainen ajattelu ei kuitenkaan enää onnistu. Agambenin (2001) mukaan pakolaisuudesta ja pakolaisleireistä on sadassa vuodessa tullut normaali ilmiö, joka ei suinkaan ole pelkkä poliittisten kriisien sivutuote vaan nykypäivän politiikan paradigmaattinen tila, joka voimistuu kaikkialla. Tämä perustuu siihen, että poikkeustilasta, joka antaa oikeuden rikkoa voimassa olevia lakeja ja sääntöjä, on tullut 'uusi normaali', ja leirimentaliteetista sen yhteiskunnallinen järjestys. Näin ollen, mitä laajemmalle poikkeustilan politiikka ja siihen liittyvä pakolaisleirin kaltainen yhteiskunnan olomuoto ulottuvat - esimerkiksi terrorismin torjunnan nimissä tapahtuvien yksilönoikeuksien kavennusten ja valvonnan lisääntymisen takia - sitä enemmän meistä kaikista tulee yhteisöstään ja oikeuksistaan irrotettuja 'pakolaisia'.

 

Tuija Parvikon mukaan 'leiri' on ympäristö, jossa valta ei kysy ihmisten poliittisia tai muita oikeuksia eikä murehdi vaikutusmahdollisuuksien puutetta. Valta ei leirillä enää suostuttele, taivuttele, tai vakuuta, vaan se voi turvautua mihin tahansa keinoihin valtansa säilyttämiseksi ja ihmisten hallitsemiseksi. Siellä elämä ei tunnusta mitään etiikkaa ja on osallistuvan politiikan tuolla puolen. "Leirillä on samantekevää, mitä televisiossa sanotaan, sillä myös totuuden ja valheen välinen raja on kadonnut tai ainakin käynyt täysin merkityksettömäksi." (Parvikko 2002, 54) Tämäkin idea kuulostaa tänä päivänä pelottavan ajankohtaiselta.

 

Toisaalta pakolaisuuden käsitteeseen ja tilaan itseensä liittyy yllättävää voimaa, kuten Parvikko tuo Arendtiin ja Agambeniin nojaten esiin. Pakolaisuutta voidaan ajatella 'rajakäsitteenä', jonka avulla voidaan kyseenalaistaa syntyperään ja verenperintöön perustuva valtiokansalaisuuden instituutio ja sen rajaamat ihmisoikeudet ja näyttää tietä kohti toisella logiikalla järjestynyttä poliittista yhteisöä. Arendtin keskeisiä poliittisia ideoita oli, että polis ei oikeastaan ole kaupunkivaltio fyysisenä paikkana, vaan se on ihmisten välinen organisaatio sellaisena kuin se kehkeytyy, kun ihmiset toimivat ja puhuvat yhdessä, ja sen todellinen paikka on tätä tarkoitusta varten yhdessä elävien ihmisten 'välissä' riippumatta siitä, missä nämä sattuvat olemaan. (Arendt 1958, 198-199) Arendt esittääkin, että emme voi enää nojata vanhaan käsitykseemme ihmisoikeuksista, vaan ne on määriteltävä uudelleen 1900-luvun kokemusten ja olosuhteiden valossa. Nämä olosuhteet osoittavat, että on olemassa perustava ihmisoikeus, joka on kaikkien muiden oikeuksien ehto: jokaisen ihmisen luovuttamaton oikeus kuulua johonkin poliittiseen yhteisöön. Se eroaa muista oikeuksista kahdella tavalla: ensinnäkään se ei muutu historiallisen ja poliittisen tilanteen mukaan, ja toiseksi se antaa muille oikeuksille niiden merkityksen. (Parvikko emt., 48)

 

Jos poliittiseen yhteisöön kuulumisen oikeus on kaiken lähtöpiste ja keino vastata pakolaisuuden kasvavaan ongelmaan, miten se voitaisiin toteuttaa nykyoloissa, joissa valtiot edelleen rakentavat olemassaolonsa oikeutuksen omien kansalaistensa suojelun varaan - mistä roolista valtiot tuskin tulevat nähtävillä olevassa tulevaisuudessa luopumaan? Tähän on kehitelty ja kokeiltu erilaisia ratkaisuja, joista monet nojaavat virtuaaliyhteisön ideaan. Palaamme niihin kirjoituksen toisessa osassa myöhemmin.

 

Lähteet

Agamben, Giorgio (2001) Keinot vailla päämäärää. Reunamerkintöjä politiikasta. Helsinki: Tutkijaliitto.

Arendt, Hannah (1949) The Rights of Man. What are They? Modern Review, 3:1, 24-37.

Arendt, Hannah (1958) The Human Condition. 

Marshall, T. H. (1950) Citizenship and social class.

Parvikko, Tuija (2002) Politiikka ilman polista - pakolainen paradigmana 2000-luvun politiikassa. Kosmopolis 32:1, 41-60.

 

perjantai, 16. syyskuu 2016

Vaikutelmia ensimmäisistä tutkimushaastatteluista

Uusi tutkimuksemme, jossa selvittelemme ja analysoimme vastaanottokeskusten yhteisökäytäntöjä, alkoi toden teolla viime viikolla. Vierailimme eräässä vastaanottokeskuksessa itäisessä Suomessa. Matkan tarkoitus oli kerätä aineistoa ja haastatella vastaanottokeskusten toimintaan tai vaikutuspiiriin eri lailla liittyviä ihmisiä.  Aivan kaikkia tahojen kanssa emme onnistuneet aikataulujamme sovittamaan, joten teimme muutaman puhelinhaastattelun sekä sähköpostikyselyn jälkikäteen.

Ensimmäisessä kohteessamme haastattelimme vastaanottokeskusten johtoa, henkilökuntaa ja turvapaikanhakijoita. Tutkimuksemme tarkoitus on nimenomaan selvittää miten vastaanottokeskukset ja sen eri ryhmät toimivat suhteessa alueen ihmisiin ja päinvastoin eli miten vastaanottokeskukset on otettu vastaan asukkaiden taholta. Tämän lisäksi meitä kiinnostaa selvittää miten mahdolliset jännitteet puretaan ja millaisia jännitteitä vastaanottokeskukset saattavat aiheuttaa. Tällaista vuorovaikutteista yhteistoimintaa vastaanottokeskusten ja alueen asukkaiden kanssa kutsumme yhteisökäytännöiksi. Hyvien yhteisökäytäntöjen avulla on mahdollista ennaltaehkäistä, tai ainakin lieventää, sosiaalisia jännitteitä, jotka hyvin usein saavat sytykkeensä tietämättömyydestä tai tuntemattoman pelosta.

Yhden haastattelukierroksen perusteella ei vielä voi mitään analyyttista sanoa, mutta vaikutelmaksi jäi, että vierailemassamme vastaanottokeskuksessa ei kovin vakavia jännitteitä lähialueen asukkaiden kanssa ollut ilmennyt. Jonkin verran asukkaiden turvallisuudentunne heikkeni, kun suurehko määrä vieraasta kulttuuripiiristä tulevia ihmisiä pikavauhtia tuotiin naapurustoon.

Turvapaikanhakijat eivät sanojensa mukaan olleet kohdanneet häirintää tai loukkaavaa huutelua, tai muutakaan huonoa kohtelua vastaanottokeskuksessa tai sen ulkopuolella liikuskellessaan. Mielenkiintoista onkin, ovatko muiden vastaanottokeskusten turvapaikanhakijoiden kertomukset samoilla linjoilla.

Se, mikä turvapaikanhakijoiden kertomuksista jäi päällimmäisenä mieleen, oli epävarmuus ja epäusko kielteisistä turvapaikkapäätöksistä. Heidän oli vaikea käsittää, miksi heidän lähtömaansa voidaan luokitella turvalliseksi maaksi. Haastateltavien kertomusten perusteella heitä ei voi mitenkään luokitella elintasopakolaisiksi, vaan vainoa ja turvattomuutta pakon edessä pakoon lähteneiksi kovia kokeneiksi ihmisiksi. Samalla nousee mieleen julkisessa keskustelussa esiin nousseet puheenvuorot siitä, miten Suomi hakee alinta mahdollista tasoa ihmisoikeuksien ja kansainvälisten sopimusten noudattamisessa (esim. valtiosääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen Helsingin Sanomissa 11.9.2016). Ojasen kanssa samassa lehdessä myös entinen puolustusministeri Elisabeth Rehn käyttää kovin kriittisen puheenvuoron nykyisestä kovenevasta suomalaisesta asenneilmastosta ulkomaalaisiin ja perustuslakimme takaamiin ihmisoikeuksiin.                                               

*****

14333599_10154009700602879_4906626374479391327_n.jpg

                                                                Oikeusministeriön seminaari 16.9.2016.

 

Paitsi turvapaikanhakijat, niin myös muut marginaaliset ryhmät, nousivat pääosaan 16.9.2016 Oikeusministeriön järjestämässä Demokratian kehittämis- ja kuulemisseminaarissa. Demokraattisia osallistumismahdollisuuksia pitää lisätä, ja tähän Oikeusministeriö tulevassa demokratiaohjelmassaan pyrkii. Seminaari alkoi Oikeus- ja työministeri Jari Lindströmin demokratialinjauksilla. Lindström linjasi, että jokaisella on oikeus poliittiseen osallistumiseen. Lindström ei erikseen eritellyt mitään erityisryhmiä, jotka vaatisivat jotain erityistä huomiota, totesi vain demokratian kuuluvan jokaiselle ja että jokaisen on voitava luottaa oikeuksiensa toteutumiseen. Tämä on mitä kannatettavin lähtökohta.

 

 

perjantai, 2. syyskuu 2016

UUsi tutkimus alkaa

MITÄ UUTTA

Kuntasäpinää tutkimuskaksikko aloitti syyskuun alussa uuden tutkimuksen. Kyse on Suomen Setlementtiliitolle Oikeusministeriön myöntämällä valtionavustuksella toteutettava tutkimus, jossa vertaillaan turvapaikanhakijoihin ja vastaanottokeskuksiin liittyviä kokemuksia eri paikkakunnalla. Kyse on pilottihankkeessa, jossa testataan ja kehitellään tutkimuksen ja analyysin menetelmiä myöhemmin tehtävän laajemman tutkimuksen tarpeisiin. Tutkimuksella on sekä käytännöllisiä että teoreettisia tavoitteita.

Käytännöllisellä puolella tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää vastaanottokeskusten, turvapaikanhakijoiden ja paikallisen asukasyhteisön hyvien suhteiden mallintamisessa. Tutkimuksessamme olemme päättäneet kutsua näitä suhteita vastaanottokeskusten yhteisökäytännöiksi.

Teoreettisesti tutkimus kytkeytyy yhteiskuntasopimusteorioiden perinteeseen, joka on yksi politiikan tutkimuksen tieteenalan keskustelluimmista traditioista. Euroopan nykyisessä jännitteisessä poliittisessa tilanteessa yhteiskuntasopimusteorioilla on jälleen uutta relevanssia. Erityisesti tutkimuksessa nojataan yhdysvaltalaisen politiikan filosofin John Rawlsin (1971) tunnetuksi tekemään oikeudenmukaisuusteoriaan. Myös klassisten yhteiskuntasopimusteorioiden (Hobbes 1651; Locke 1689; Rousseau 1762) aikoinaan esiin nostamat kysymykset siitä, miten poliittinen vallankäyttö oikeutetaan, ja mitkä ihmisryhmät saavat osallistua yhteisölliseen vallankäyttöön, ovat turvapaikanhakijoiden asemaa pohdittaessa edelleen hyvin ajankohtaisia. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, keillä on oikeus osallistua yhteisön poliittiseen elämään, ja mitä tapahtuu vallankäytön legitimiteetille ja yhteiskunnan vakaudelle, jos jotkut ryhmät usein tai systemaattisesti syrjäytetään mahdollisuuksista osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon (joko välittömästi tai välillisesti edustautumalla).

Tutkimus on lähtenyt liikkeelle, ja askelmerkit on aseteltu. Keskittyminen vauhdinottoon ja itse suoritukseen on alkanut. Rakentavia kommentteja, huomioita ja ehdotuksia otetaan vastaan.

keskiviikko, 13. heinäkuu 2016

Edustamisen monet kasvot

Alla oleva kirjoitus on julkaistu Valtiotieteellisen yhdistyksen Politiikka-lehden (Politiikka 58:2) edustamista käsittelevän teemanumeron pääkirjoituksena.

                                         ***

Suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa on pari vuotta toisteltu ahkerasti ”politiikka on rikki” -lausumaa. Puhujasta riippuen politiikan rikkoutuminen voidaan nähdä joko politiikan prosesseihin kytkeytyvänä ongelmana, järjestelmätason häiriönä, kahden edellä mainitun yhdistelmänä tai yksinkertaisesti kansalaisten luottamusvajeena poliitikkoihin.

Filosofisen aikakauslehden niin & näin (1/2015) haastattelussa European University Instituten ja COSMOS-keskuksen (The Centre on Social Movements Studies) johtaja, professori Donatella della Porta kantaa huolta länsimaisen edustuksellisen demokratian nykytilasta. della Portan mukaan demokraattisen hallinnan ongelma ei ole niinkään määrällinen vaan laadullinen. Tilastollisesti maailmassa on enemmän demokraattisia maita kuin koskaan. Sen sijaan äänestysaktiivisuus on laskenut, mikä on johtanut siihen, että päättäjiksi valittujen tilivelvollisuus (accountability) kansalaisia kohtaan on heikentynyt. Tämän lisäksi kansallisvaltioiden tasolla toimivat edustuksellisen demokratian instituutiot ovat osoittautuneet kyvyttömiksi vastaamaan globalisoituvan maailman tuomiin uudenlaisiin ongelmiin. Kompleksisten keskinäisriippuvuuksien maailmassa mikään yksittäinen valtio ei kykene ohjaamaan kehitystä haluamallaan tavalla. della Portan esiin nostamista ongelmista seuraa myös, että kansallisvaltiot instituutioineen eivät tosiasiallisesti kykene vastaamaan kansalaisten toiveisiin. Demokratian kyky tuottaa tuloksia, eli hyvää elämää kansalaisilleen, on huolestuttavasti heikentynyt.

Edustuksellisen demokratian kriisiytymisestä ovat della Portan lisäksi kirjoittaneet monet muutkin eturivin demokratiateoreetikot. Esimerkiksi John Keane, Pierre Rosanvallon ja Simon Tormey ovat ruotineet tiukoin äänenpainoin nykydemokratian ongelmia ja haasteita. Heidän viestinsä on, että edustuksellinen demokratia on kiertämättömän muutoksen edessä, ja tutkijoiden olisi korkea aika ryhtyä miettimään vakavasti, mistä muutoksessa on pohjimmiltaan kyse, miten edustuksellisille instituutioille käy, ja millainen rooli aktiivisilla kansalaisilla on käynnissä olevan transformaation protagonisteina.

Muuttuvan demokratian tarkastelussa on välttämätöntä jäsentää uudelleen myös sitä tarkastelevaa ja tulkitsevaa teoreettis-käsitteellistä apparaattia. Politiikka-lehti osallistuu tähän keskusteluun omistamalla käsillä olevan teemanumeron modernin demokratian keskeisimmän käsitteen, poliittisen edustamisen tarkastelulle ja uudelleen ajattelulle. Aiheesta julkaistussa viimeaikaisessa tutkimuskirjallisuudessa edustaminen on osoittautunut kiinnostavalla tavalla monimerkityksiseksi, kontingentiksi ja sisäisesti hajanaiseksi käsitteeksi, joka taipuu yllätyksellisilläkin tavoilla, kun sitä avataan kriittisesti ja konstruktiivisesti.

Edustamisella viitataan usein edustuksellisuuteen, eli jonkin asian tai ryhmän edustajana toimimiseen poliittisissa päätöksentekoelimissä. Käsitteellä on kuitenkin myös tätä deskriptiivistä tasoa syvempi merkitys, kun sillä viitataan poliittisten toimijoiden esittämiin kilpaileviin tulkintoihin todellisuudesta eli todellisuuden re/presentaatioihin. Voidaan sanoa, että ilman dynaamista edustamistoimintaa (representoida, to represent) ja edusteita (representaatio, the representation), ei olisi myöskään politiikan ilmiötä, kamppailua todellisuuden vaihtoehtoisten esitysten välillä. Poliittinen valta on aina sillä, ”jonka esitys poliittisesta todellisuudesta vaikuttaa enemmän tai vähemmän aktiivisesta katsoja-arvioija-edustettavasta kaikkein kiinnostavimmalta ja vakuuttavimmalta”, kirjoittaa Kyösti Pekonen Politiikka-lehden 2015 viimeisessä numerossa. Edustamisen esittävää eli performatiivista puolta korostava näkemys tuo politiikan näyttämölle uusia toimijoita, toimintatapoja ja toimijoiden välisiä suhteita, jotka haastavat perinteisen, vaalidemokratiaan nojaavan käsityksen edustamisesta. Nykyisin ei ole ollenkaan tavatonta, että kansalaiset saattavat kokea vaikkapa julkkisten, artistien, bändien, symbolien, tiettyjen toimintatyylien tai omien aktivismiporukoiden edustavan itseään ja yhteiskunnallisia toiveitaan vaaleilla valittuja edustajia paremmin.

Edustamisen monimuotoisuutta tarkastellaan tässä lehdessä neljässä artikkelissa ja yhdessä katsauksessa. Teksteissä avataan edustamisen problematiikkaa ja pohditaan käsitteen merkityksiä erilaisissa viitekehyksissä. Artikkeleiden perusteella edustamista voidaan todella pitää sisällöltään monimerkityksisenä. Myöskään se, kuka tai mikä on jonkin asian edustaja, ei ole aina itsestään selvää.

Lehden ensimmäisessä artikkelissa Kansanedustajien edustamisväitteet eduskunnassa Maija Mattila tarkastelee kansanedustajien edustamisväitteitä eduskunnassa käydyissä Talvivaara-keskusteluissa. Artikkelissa esitetään, miten edustaminen hahmotetaan eri tutkimusperinteissä. Vertailevan ja empiirisen politiikantutkimuksen perinteessä edustaminen ymmärretään usein edustajan ja edustettavien välisenä suhteena, joka alkaa ja loppuu vaaleissa. Tässä traditiossa edustajat nähdään agenttiensa päämiehinä, ja edustaminen on virallisesti auktorisoitua toimintaa, jossa edustustehtävään valituilla erityisillä henkilöillä on valtuutus toimia valitsijoidensa nimissä politiikan päätöksentekoinstituutioissa. Poliittisen ajattelun traditiossa edustaminen ymmärretään toisin. Siinä edustamista lähestytään toimimalla tehtynä ja dynaamisena prosessina, jossa eri toimijat tekevät edustusväitteitä (representative claim) ja näin esittävät olevansa jonkin asian tai ryhmän edustajia. Tällöin edustamisesta muotoutuu refleksiivinen ja kommunikatiivinen suhde edustamisväitteiden tekijöiden ja edustettavien kesken, mikä mahdollistaa poliittisen toimijuuden pohtimisen ja poliittiseksi toimijaksi identifioimisen, toisin kuin empiirisessä perinteessä annettuna otettu edustajuus.

Teemanumeron toisessa artikkelissa ”Jos me ei tehdä, niin kuka tekee?” Asukasaktivismi prefiguratiivisena representaationa”  Tiina Rättilä ja Jarmo Rinne kehittelevät teoriaa edustamisesta prefiguratiivisena ja performatiivisena toimintana. Artikkeli pohjautuu tekijöiden keräämään empiiriseen aineistoon suomalaisesta paikallisesta asukasaktivismista ja asukasliikkeistä. Rättilän ja Rinteen havainnon mukaan asukasaktiivit kokevat saaneensa toiminnalleen ainakin tilapäisen valtuutuksen ja tuen alueen muilta asukkailta, vaikka kukaan ei ole virallisesti valinnut heitä tehtäväänsä (itse perustamissaan asukasliikkeissä). Artikkelissa korostetaan edustamisen performatiivisuutta, eli representoitujen kohteiden näkyväksi tekemistä, ja jäsennetään representointia toimintana, jossa poliittiset toimijat julkisesti ’tekevät ja näyttävät sen, mitä he esittävät edustavansa’. Samalla poliittiset toimijat esittävät edustusväitteitä ja -vaateita ja käyvät niiden sisällöistä julkista symbolista kamppailua.

Lehden kolmannessa artikkelissa ”Mitä kokemusasiantuntijat edustavat? – Analyysi edustamisen politiikoista osallistamishankkeissa” Taina Meriluoto analysoi kokemusasiantuntijoiden edustamiseen ja edustajuuteen liittyviä odotuksia ja käsityksiä. Kokemusasiantuntijoiden kohdalla nousee mielenkiintoisesti esiin, kuinka ristiriitaisia edustamiseen liittyvät käsitykset voivat olla ja kuinka edustuksellisuus legitimoidaan eri diskursseisa. Sosiaalipolitiikan hankkeissa kokemusasiantuntijat esitetään yhtäältä neutraalin, kollektiivisen kokemustiedon asiantuntijoina. Toisaalta kokemusasiantuntijat itse hahmottavat edustajuutensa ennen muuta ’sattumanvaraisina edunvalvojina’ ja edustamansa ryhmän protagonistisina puolestapuhujina. Integroidessaan sosiaalipoliittisten hankkeiden deliberaatioprosesseihin osallisten elettyä tietoa, hallinto asettaa kokemusasiantuntijat rooliin, jota nämä eivät itse ole valmiita tai halukkaita ottamaan. Näin toimiessaan hallinto kääntää kokemusasiantuntijoiden poliittisen edustajuuden tosiasiallisesti edustamisen politiikaksi.

Artikkelissaan Parlamentissa vai ulkona? Ulkosuomalaisten poliittinen representaatio Johanna Peltoniemi käsittelee maan rajojen ulkopuolella asuvien suomalaisten parlamentaarista ja ulkoparlamentaarista representaatiota. Ulkosuomalaisten representaation selvittäminen on tärkeää sekä käytännöllisenä kysymyksenä että teoreettisena pohdintana siitä, miten ja missä yli 240 000 Suomen rajojen ulkopuolella asuvan kansalaisen poliittinen edustaminen tapahtuu. Artikkelissa tarkastellaan erilaisia mahdollisuuksia toteuttaa ulkosuomalaisten edustus. Ulkoparlamentaaristen edustamismallien ongelmana on, ettei niillä ei ole virallista asemaa, jolloin myös niiden demokraattisuus on helppo kyseenalaistaa. Parlamentaarisia keinoja edustuksellisuuden järjestämiseksi voivat olla esimerkiksi sijaisedustajuus, jossa tietty kansanedustaja sitoutuu toimimaan ulkosuomalaisten edustajana. Tämä käytäntö antaisi edustettavalle kasvot (stand for), mutta siinä ongelmaksi voivat muodostua edustajan puoluesidonnaisuudet ja valitsijan ja valitun välisen suhteen puuttuminen. Toinen mahdollinen malli on kiintiöiminen, joka voitaisiin toteuttaa ulkosuomalaisten oman vaalipiirin välityksellä. Tämä malli olisi tasa-arvoinen ja saattaisi nostaa ulkosuomalaisen äänestysaktiivisuutta. Toisaalta sekään ei ole ongelmaton, eikä ulkosuomalaisten oma vaalipiiri ole todennäköinen skenaario tilanteessa, jossa vaalireformien suuntaus on jatkuvasti kohti suurempia vaalipiirejä. Myöskään Peltoniemen kyselyaineiston mukaan ajatus omasta vaalipiiristä ei kiinnosta ulkosuomalaisia.

Lehden Katsausosaston kirjoituksessa ”Ne jotka ei pysty ihmisten töihin, menee eduskuntaan ja ministeriöihin” – Juice Leskinen epävirallisena poliittisena edustajana Aki Luoto hahmottelee, kuinka kansan suosimasta muusikosta Juicesta rakentui esteettisen politiikan mukainen poliittinen toimija, joka esitti itsensä vastavoimana poliittisille koneistoille ja joka vetosi yleisöön omilla vaihtoehtoisilla representaatioillaan yhteiskunnallisesta todellisuudesta. Kansan epävirallisena edustajana Juice nosti esiin yhteiskunnan ’näkymätöntä puolta’. Taiteilija Leskinen on oivallinen esimerkki julkkis-figuuriin liitetyistä merkityksistä, joiden ympärille voi syntyä myös yhteisesti jaettua, kollektiivista kiinnittymistä. Tällöin ’poppari’ alkaa symboloida jotakin sellaista, joka on selvästi enemmän kuin esiintyjä itse henkilönä on.

Kysymys poliittisesta edustamisesta ja edustajuudesta on politiikan tutkimuksen ikuisuuskysymyksiä ja käsite, johon on eri aikoina ladattu erilaisia merkityksiä. Käsitteet elävät aina ajassa, ja ne voidaan käsitehistoriallisesti ilmaistuna ymmärtää ’ajattelemisen ajatteluna’ eli pyrintönä hahmottaa, miten jotakin ilmiötä tai käsitettä koskeva ymmärtäminen pitäisi ymmärtää. Poliittinen edustaminen ja todellisuuden representoiminen voidaan käsittää myös tavoilla, jotka poikkeavat tavanomaisesta standing for/speaking for -näkökulmasta. Edustuksellisuuden refleksiivistä prosessinomaisuutta painottava edustamiskäsitys tarjoaa perinteisen käsityksen rinnalle teoreettisia kehyksiä, joilla voidaan tulkita erityisesti uudenlaisten poliittisten toimijoiden tapaa tehdä edustamista dynaamisesti. Kun representaatio nähdään jonakin, joka luodaan ja tehdään toimimalla, se konstituoituu esittämisväitteiden tekemisen ja esittämisen konstellaationa. Se, miten edustamisen käsitteen sisältö kulloinkin määrittyy, on kontingentti (mutta ei arbitraarinen) prosessi, jossa edustamisväitteiden tekijät esittävät edustavansa jotakin tai jotakuta. Siihen, miten edustajuus lopulta ymmärretään, vaikuttavat väitteiden esittäjän performoiman edustajuuden lisäksi itse edustettujen edustajaansa kohdistamat symboliset merkitykset.

Jarmo Rinne ja Tiina Rättilä

tiistai, 19. tammikuu 2016

Turvallisuus on kuntalaisten ja turvapaikanhakijoiden yhteinen asia

Tiina Rättilä & Jarmo Rinne

Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomissa 7.1.2016

Kymmenien tuhansien turvapaikanhakijoiden tulo Suomeen tänä syksynä [2015] on ollut suuri haaste viranomaisille ja kansalaisille. Sitä se on toki ollut myös hakijoille itselleen.

Julkisuudessa on kannettu huolta siitä, uhkaavatko turvapaikanhakijat kuntalaisten ja maan turvallisuutta. Vastaanottokeskuspaikkakunnilla on pelätty etenkin tyttöjen ja naisten turvallisuuden puolesta. Joitakin hakijoiden tekemiä raiskauksia tai niiden epäilyjä on tullut esiin. Vastaanottokeskuksissa on välillä selvitelty tulijoiden keskinäisiä riitoja poliisipartioiden voimin.

Hankalin turvallisuuskysymys koskee sitä, lisäävätkö turvapaikanhakijat terrorismin uhkaa. Suojelupoliisin mukaan tämäkin on mahdollista.

Toistaiseksi valtaosa turvallisuusongelmista on noussut kantaväestöstä. Rasistinen käyttäytyminen kaduilla, polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin, turvapaikanhakijoiden pahoinpitelyt ja vihapuhe netissä ovat lisänneet yleistä turvattomuuden tunnetta. Pelkona on kansan kahtiajakautuminen ja väkivaltaisten yhteenottojen yleistyminen eri ryhmien välillä.

Pakolaiskriisiin liittyvistä turvallisuushaasteista keskusteltiin Oikeusministeriön järjestämässä seminaarissa Helsingissä 17.12.2015. Seminaarin keskusteluissa nousi esiin, että viranomaisten ja vapaaehtoistyöntekijöiden hartiat eivät pidemmän päälle riitä ongelmien ratkomiseksi. Jatkossa avainasemaan nousevat kuntalaiset ja asukkaat itse.

Asukkaiden roolista paikallisyhteisöjä koskevien ongelmien ratkaisussa on olemassa tuoretta tutkimustietoa. Omassa tutkimuksessamme olemme kartoittaneet asukasliikkeiden toimintaa eri puolilla Suomea.

Asukasaktivismi tarkoittaa vaikuttamista omaan lähiympäristöön. Aktivismiin kuuluu monenlaista tee-se-itse -toimintaa ravintolapäivän tyyppisistä pop up -tapahtumista pidempikestoisiin kehittämisprojekteihin, joiden kautta asukkaat vaikuttavat alueensa asioihin suoraan.

Haastateltaviemme mukaan asukasaktivismilla on myönteisiä vaikutuksia myös turvallisuuteen. Yhteisten projektien ja tapahtumien kautta asukkaat tulevat tutuiksi keskenään, mikä lisää keskinäistä luottamusta ja vahvistaa yhteisöllisyyttä. Myös tutkimusten mukaan vahva yhteisöllisyys estää häiriökäyttäytymistä ja vahingontekoja ja ehkäisee jopa rikollisuutta.

Asukasaktivismi, joka suhtautuu lisääntyvään pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon käytännöllisesti ja rakentavasti, on tulevaisuudessa tärkeä väylä tulijoiden kotouttamiseksi ja kotiutumiseksi. Tästä on jo hyviä esimerkkejä.

Yhteisen turvallisuuden kannalta on tärkeää huolehtia ainakin kolmesta edellytyksestä. Ensinnäkin tulijat ja asukkaat tarvitsevat yhteistä tekemistä, niin vapaa-ajan kohtaamisia kuin jaettua vastuunkantoakin, joiden kautta osapuolet tulevat tutuiksi ja oppivat luottamaan toisiinsa.

Toinen edellytys on toimiva viestintä. Joissakin vastaanottokeskuksissa on kokeiltu esimerkiksi facebook-kaveruutta suomen- ja arabiankielisten ryhmien välillä. Kokemukset ovat olleet hyviä, ja tieto on kulkenut viiveettä molempiin suuntiin englannin kieltä taitavien turvapaikanhakijoiden välittämänä.

Kolmanneksi, asukkaat ja tulijat tarvitsevat hyviä käytäntöjä erimielisyyksien ratkaisuun. Sellainen on esimerkiksi asukasneuvosto, johon kuntalaiset ja turvapaikanhakijat valitsevat omat edustajansa ja joka kokoontuu säännöllisesti keskustelemaan yhteisistä ongelmista.

Olennaista on, että turvallisuutta päästään rakentamaan alhaalta ylös, ruohonjuuritasolta, jolloin se on perustaltaan kestävämpää kuin perinteinen viranomaisten ylhäältä alas tuottama ja pakkoihin perustuva turvallisuus.

Maahanmuuttajien ja kantaväestön suhteisiin ei löydy kestävää ratkaisua politiikan ylätasolta ja viranomaisten säädöksistä. Kyse on kulttuurin muutoksesta, joka vie oman aikansa.