Kuntasäpinän tutkijat Aki Luodolla vahvistettuna pitivät eilen Uusia näkökulmia poliittisen edustamisen teoriaan ja käytäntöön työseminaarin Tampereen yliopistolla. Seminaarin tarkoituksena oli pohtia ja keskustella edustamisen käsitteestä. Edustaminen liittyy erottamattomasti poliittiseen osallistumiseen ja poliittisesti toimimiseen niin perinteisessä politiikassa kuin omaehtoisessa poliittisessa kansalaistoiminnassa. Seminaarin kutsukirjeessä totesimme, että ”haluamme avata uusia teoreettisia näkökulmia siihen, mitä edustaminen tänä päivänä tarkoittaa, ketkä sitä ’tekevät’, sekä missä ja miten edustaminen oikein ’tapahtuu’.”

Seminaarissa pidettiin kaikkiaan viisi esitystä. Esityksissä avattiin ansiokkaasti edustamisen problematiikka ja pohdittiin käsitteen merkityssisältöä sen erilaisissa viitekehyksissä. Edustamisella on todellakin monet kasvot ja itse käsite on sisällöltään monimerkityksinen. Lisäksi se, kuka tai mikä on jonkin asian edustaja, ei läheskään aina ole itsestäänselvää. Edustaminen on kompleksinen, kontingentti, hauras ja helposti sisäisesti hajanainen käsite, joka ilmiönä voi ennustamattomasti pirstaloitua viittamaan moneen eri tarkoitteeseen.

Seminaarin teema on erittäin ajankohtainen, sillä (jälleen kerran) elämme muutosaikoja. Se poliittinen todellisuus, jossa poliittisen osallistumisen paradigmana nähtiin vaaliosallistuminen ja poliittinen toiminta miellettiin valtiollisen toiminnan merkityksessä, on auttamattomasti kadonnut. Samalla on kadonnut, tai ainakin heikentynyt, kyseistä todellisuutta kuvaavien ja analysoivien käsitteiden selitysvoima. Politiikka tehdään myös kaikkialla muuallakin kuin vain politiikan instituutioissa. Muuttuvan maailman ymmärtämiseksi on välttämätöntä uudelleen jäsentää ja päivittää käsitteellistä apparaattia ja pohtia ilmiöiden selittämiseen tarvittavien käsitteiden sisältöjä. Ilman käsitteellisiä uudelleentulkintoja, emme yksinkertaisesti saa otetta kuvaamistamme ilmiöistä emmekä kykene niitä ymmärtämään.

Seminaarin ensimmäinn esitys oli Maija Mattilan “Poliittisen edustuksen monet merkitykset”. Maija esitti tiiviisti, miten eri tutkimusperinteissä tai –orientaatioissa edustaminen ymmärretään. Vertailevan ja empiirisen politiikantutkimuksen perinteessä edustaminen ymmärretään hyvin pitkälti edustajan ja edustettavien välisenä suhteena, joka alkaa ja loppuu vaaleissa. Idealistisimmillaan edustajat nähdään ikään kuin pienoiskuvana edustettavistaan (eduskunta on kansa miniatyyrikoossa). Tässä traditiossa edustajat ymmärretään agenttiensa päämiehinä ja tässä suhteessa he ovat vastuunalaisia ja responsiivisia valitsijoilleen. Edustaminen siis on jotakin, mikä annetaan joillekin, jotta nämä valitut voivat toimia joidenkin tai jonkun nimissä politiikan instituutioissa. Toinen tapa nähdä edustaminen on poliittisen ajattelun tapa ymmärtää, mitä edustaminen on. Poliittisen ajattelun mukaan edustaminen tehdään poliittisesti toimimisessa. Se on siten dynaaminen prosessi, jossa jotkut esittävät ns. edustamisväitteen (Representative claim) esittäen olevansa jonkin asian tai ryhmän edustajia. Edustaminen on tämän ajatustavan mukaan refleksiivinen ja kommunikatiivinen suhde edustamisväitteen tekijöiden ja edustettavien kesken. Se mahdollistaa toimijuuden pohtimisen ja (poliittiseksi) toimijaksi identifioitumisen toisin kuin empiirisen perinteen annettuna otettu edustajuus.

Maijan jälkeen Tiina Rättilä ja Jarmo Rinne esittelivät ajatuksiaan edustamisesta keräämänsä tutkimusaineiston pohjautuen. Esityksen nimi oli “Kansalaisaktivismi ja edustamisen politiikka”. Rättilä ja Rinne tukeutuivat edustamiskäsityksensä formuloinnissa viimeaikaiseen edustamista teoretisoivaan kirjallisuuteen (Michael Saward, Frank Ankersmit, Simon Tormey, Kyösti Pekonen), joissa kehitellään ajatusta edustamisesta  moniulotteisena ja dynaamisena tekemisenä, toimijoiden välisenä  suhteena ja prosessina – samaan tapaan kuin mitä Maijan kuvaamassa poliittisessa ajattelussa. Tutkimushavaintojensa perusteella Rättilä ja Rinne hahmottelivat edustamisen   prefiguratiiviseksi ja performatiiviseksi toiminnaksi, jossa toimijat  julkisesti ’tekevät’ ja ’näyttävät’ (eli re/presentoivat)  sen, mitä he ’esittävät’ edustavansa. Edustaminen voidaan siis ymmärtää representoinnin, jonkin näkyväksi tekemisen tai näkyville asettamisen, merkityksessä. Kyseessä on performativinen akti. Tämän lisäksi representoiminen on toimintaa, jossa esitetään edustusväitteitä sawardilaisessa mielessä ja käydään julkista symbolista kamppailua edustamisvaateiden sisällöistä.

Seminaarin kolmas esitys oli Taina Meriluodon: “Kokemuksen äänet? Kokemusasiantuntijat toiseuden edustajina”. Tainan alustus perustui hänen keräämälleen tutkimusaineistolle, johon hän oli haastatellut kokemusasiantuntijoita. Kokemusasiantuntijoiden kohdalla nousee mielenkiintoisesti esiin miten ristiriitaisia, tai paremminkin ristivetoisia, edustamiseen liittyvät käsitykset voivat olla ja kuinka edustuksellisuus legitimoidaan. Tainan esityksessä kävi ilmi, että kokemusasiantuntijat esitetään sosiaalipolitiikan hankkeissa yhtäältä neutraalin, kollektiivisen kokemustiedon asiantuntijoina, ja toisaalta kuinka kokemusasiantuntijat itse hahmottavat edustajuutensa ennen muuta ’sattumanvaraisina edunvalvojina’ ja edustamansa ryhmän protagonistisina puolestapuhujina. Hallinto, joka haluaa elettyä tietoa sosiaalipoliittisten hankkeittensa deliberaatioprosesseihin, panee kokemusasiantuntijat  aivan erilaiseen rooliin kuin mitä he itse haluaisivat tai olisivat valmiita ottamaan ja näin toimiessaan hallinto kääntää kokemusasiantuntijoiden poliittisen edustajuuden edustamisen politiikaksi.

Kahvitauon jälkeen seminaari jatkui Aki Luodon ”On aivan turha tehdä töitä, verot vievät koko palkan’ – Populistiset muusikot kansan edustajuutta haalimassa”. Aki pohdiskeli miten muusikoiden poliittista edustajuutta on hahmotettu esteettisen politiikan (Ranciére, Welsch yms.) ja epävirallisen edustajuuden teorioiden (Ankersmit, Kane) valossa. Esimerkkinä epävirallisesta edustajasta Aki nosti esiin Irwin Goodmanin, joka asetti itsensä vastahankaan virallisen politiikan ja valtiovallan kanssa. Irwin rakensi itsestään kuvaa ”hiljaisen kansan meluisana tulkkina” (toimittaja Heikki Kosken luonnehdintaa lainaten) joka representoi omaa tulkintaansa hiljaisen kansan tunnoista ja teki tämän laulujensa populistististen yksinkertaistusten ja kärjistysten kautta. Irwin asemoi itsensä perinteisten puolueiden ulkopuolella edustajaksi, rooliin, jonka myös osa kansasta Irwinille vaikuttaisi antavan (ks. Youtube-kanavalla esitetty kommentti Irwinin kappaleeseen: ”Sipilän, Soinin ja Stubbin versio tästä on: Haistakaa paska kansalaiset”). Mielenkiintoista Irwinin ja muidenkin julkkishahmojen kohdalla on, että heihin myös liitetään merkityksiä, joiden ympärille voi alkaa syntyä kollektiivista kiinnittymistä. Poppari alkaa symboloida jotakin sellaista, mikä selvästi enemmän kuin mitä poppari oikeastaan on. Samalla poppari osallistuu edustamisen merkityksen muodostumisprosessiin esittämällä eli representoimalla todellisuutta haluamallaan tavalla. Poppariin konstruoidut symboliset merkitysavaruudet ovat merkittäviä kollektiivisen toiminnan ja ajattelun ilmentymiä, joita voidaan käyttää poliittisesti toimimisen viittauksenomaisina perusteluina, kuten yllämainittu Youtube-kmmentti osoittaa.

Viimeinen esitys seminaarissa oli Johanna Peltoniemen: “Parlamentissa vai ulkona? Ulkosuomalaisten poliittinen representaatio”. Esityksessään Johanna tarkasteli ulkokansalaisten parlamentaarista ja ulkoparlamentaarista representaatiota eli sitä, millainen ulkosuomalaisten suhtautuminen on omaan vaalipiiriin? Johannan keräämässä aineistossa kysyttiin myös tulisiko ulkosuomalaisilla olla oma vaalipiiri. Ulkosuomalaisten representaation selvittäminen on tärkeää sekä käytännöllisen edustuksellisuuden toteuttamiseksi että teoreettisena pohdintana siitä, miten ja missä yli 240 000 ei-Suomessa asuvan kansalaisen poliittinen edustaminen tapahtuu. Kokonaisuudessaan joukko edustaa kaikkiaan noin viittä prosenttia äänioikeutetuista. Ulkosuomalaisilla on tutkitusti varsin ohut kosketus omaan vaalipiiriinsä ja heidän vaaliosallistumisensa on heikkoa. Ulkosuomalaisten edustuksen järjestämiseksi Johanna esitteli neljä erilaista mallia, joista kaksi, Kollektiiviset edunvalvontaryhmät esimerkiksi Suomi-seura ja aktiiviset kansalaiset, ovat ulkoparlamentaarisia keinoja toteuttaa edustus. Erityisesti kollektiivinen edunvalvontaryhmä voisi toimia marginaalisten ryhmien etujen ajajana ja käyttää instituionaalista ääntä. Ongelma on kuitenkin, että ulkoparlamentaarisilla mallella ei ole virallista asemaa ja niiden demokraattisuus on helppo kyseenalaistaa. Parlamentaarisia keinoja edustuksellisuuden järjestämiseksi ovat puolestaan sijaisedustajuus, jossa jokin kansanedustaja toimisi ulkosuomalaisten edustajana parlamentissa. Tämä antaisi kasvot (stand for) edustettavalle, mutta edustajien puoluesidonnaisuudet ovat ongelmallisia ja valitun ja valitsijan välistä suhdetta ei synny. Toinen mahdollinen malli on kiintiöiminen, joka voitaisiin toteuttaa vaikkapa oman vaalipiirin myötä. Tämä malli olisi tasa-arvoinen ja saattaisi nostaa ulkosuomalaisen äänetysaktiivisuutta. Tämäkään malli ei ole ongelmattomon. Ulkosuomalaisten oma vaalipiiriä tokko toteutetaan, kun suuntaus näyttäisi olevan kohti suurempia vaalipiirejä. Myöskää tutkimusaineiston mukaan ajatus omasta vaalipiiristä ei oiken kiinnosta ulkosuomalaisia.

Kaiken kaikkiaan seminaarissa käsiteltiin edustamisen käsitettä varsin monipuolisesti ja aiheesta käytiin kiinnostavaa keskustelua. Yhteenvetona voi todeta, että edustamisen tai representaation ymmärtäminen on enenevästi kallistumassa sellaisen käsityksen kannalle, että edustaminen tehdään ja ettei sitä nähdä staattisesti deskrptiivisenä tai standing/speaking for –näkökulmasta. Nämäkin edustamisen aspektit ovat edelleen toki tärkeitä. Edustuksellisuuden refleksiivistä prosessinomaisuutta painottava edustamiskäsitys tarjoaa teoreettisia viitekehyksiä monitasoisesti määrittyvän käsitteen ymmärtämiseksi erityisesti uudenlaisten poliittisesti toimivien ryhmien ja yksilöiden kohdalla. Kysymys poliittisesta edustamisesta ja edustajuudesta on politiikan tutkimuksen ikuisuuskysymys, johon eri aikoina ladataan erilaisia merkityksiä. Vastausyritykset ovat, käsitehistoriallisesti ilmaistuna, ajattelemisen ajattelua eli pyrintöä ymmärtää miten jotakin asiaa, ilmiötä tai käsitettä koskeva ymmärtäminen pitäisi ymmärtää.

 Kun representaatio nähdään konstruoituna entiteettinä, niin se konstituoituu esittämisen/representoimisen, edustamisväitteiden (representative claim-making) esittämisen ja toimimisen yhteisvaikutuksena. Se, miten edustamisen käsitteen sisältö kulloinkin määrittyy, on kontingentti, muttei missään nimessä arbitraarinen, dynaaminen prosessi, jossa edustamisväitteen tekijät esittävät esittävänsä jonkin asian/ryhmän tms. edustajaa. Toisin sanoen edustaminen on performatiivinen akti, jossa edustettava olio, sen edustaja sekä edustettavan ja edustajan välinen vuorovaikutussuhde tehdään näkyväksi. Siihen, miten edustajuus ymmärretään, vaikuttaa paitsi edustamisväitteen esittäjän esittämä edustajuus niin myös edustettavien edustajaan kohdentamat symboliset merkitykset. Voi olla, ettei edustajaksi itseään esittävä edustakaan mitään tai ketään. Voi olla, että edustettavat näkevät edustajansa edustavan jotakin aivan muuta kuin mitä hän itse kokee edustavansa tai sitten edustajaan kohdistuu eri toimijoiden ristiriitaisia toisistaan poikkeavia näkemyksiä edustajan roolista. Edustamisen/representaation prosessinomaisessa dynamiikassa avautuu tila erilaisille tulkinnoille edustajuudesta ja sen symboliselle ymmärtämiselle. Edustaminen on siten jotakin sellaista, jota edustaja tekee, mutta yhtälailla jotakin sellaista, johon edustettavat voivat kiinnittää omia tulkintojaan.

Lämmin kiitos kaikille esiintyjille mielenkiintoisista alustuksista ja yleisölle mielenkiintoisesta ja terävästä keskustelusta. Palataan aiheeseen hieman myöhemmin ja enemmän pohtineena.