Viime aikojen kriisit, erityisesti kasvava pakolaisuus, ovat nostaneet jälleen esiin kansallisvaltioiden kansalaisuuden instituutioon liittyvän vaikean problematiikan. Olemme etenkin länsimaissa tottuneet pitämään kansalaisuutta ja siihen liittyviä oikeuksia itsestäänselvyyksinä. Kansalaisina vaadimme ja saamme julkisen vallan suojelua erilaisissa henkilökohtaisissa, yhteiskunnallisissa ja kansainvälispoliittisissa ongelmatilanteissa, ja liberaalin yksilökäsityksen mukaisesti meitä suojellaan myös itse julkisen vallan tunkeutumiselta yksityiselämäämme. Kansalaisina meillä on joukko poliittisia oikeuksia, kuten oikeus osallistua vaaleihin ja ilmaista vapaasti mielipiteitä. Viime vuosina on puhuttu myös erityisestä aktiivisen kansalaisuuden mallista, millä viitataan julkisen vallan pyrkimyksiin osallistaa kansalaiset entistä vahvemmin mukaan demokraattiseen päätöksentekoon Julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan yleensä kiinnitetä huomiota ilmiön kääntöpuoleen eli siihen, millaisia seurauksia valtiokansalaisuuteen perustuvalla järjestelmällä on maailmassa, jossa miljoonat ihmiset elävät vailla kansalaisuuden statusta ja suojaa ja jossa hallitukset tekevät kansalaisuuden nojalla ihmisoikeuksia systemaattisesti loukkaavaa politiikkaa.

                                           

                                                              Turvapaikanhakijoiden tekemää seinäkoristelua. Kuva Jarmo Rinne.

 

Kansalaisuuden historiaa tutkinut brittisosiolgi T. H. Marshall tarkasteli vuonna 1950 julkaistussa esseessään "Citizenship and Social Class" modernin kansalaisuuden historiallista kehitystä. Marshallin mukaan kansalaisuuteen liittyvät oikeudet kehittyivät satojen vuosien aikana kolmessa aallossa. Kansalaisten perusoikeudet (civil rights) kodifioitiin 1800-luvun alkuun mennessä, universaalit poliittiset oikeudet (political rights) saavutettiin vuosikymmenten kamppailujen tuloksena 1800-1900-luvulla, ja sosiaaliset kansalaisoikeudet (social rights, esim. julkinen koulutus ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta tasaavat hyvinvointijärjestelmät) kehittyivät viimeisimpnä 1900-luvun kuluessa. Marshallin esimerkkinä toimi Englanti, mutta sama kehitys on tapahtunut muissakin länsimaissa eri tahtiin. Kansalaisuudessa on Marshallin mukaan kyse ennen kaikkea yksilöiden tasa-arvoisesta asemasta poliittisessa yhteisössä: "Citizenship is a status bestowed on those who are full members of a community. All who possess the status are equal with respect to the rights and duties with which the status is endowed." (Marshall 1950, 149)

 

Alun perin kansalaisuuden ideaan civil rights -mielessä ei liittynyt nationalistisia tavoitteita, vaan se liittyi tarpeeseen perustaa moderni sopimusyhteiskunta. 1600-luvulla kansalaisuusvaatimusten taustalla oli nousevan porvarisluokan  pyrkimys päästä eroon feodalistisesta järjestelmästä ja luoda yhteiskunta, jossa voitiin tehdä laillisesti sitovia sopimuksia yksilöiden välillä. Nationalismi tuli kuvaan vasta 1800-luvun kuluessa, kun yksi kansa/yksi valtio-periaate ja valtioiden suvereenisuus hallita kansalaisia omalla alueellaan omaksuttiin kansainvälisen valtiojärjestelmän perusnormeiksi. Modernin kansallisvaltion legitimaatio nojaakin vahvasti nimenomaan kansalaisuuden instituutioon. Siinä valtion olemassaolon ja vallankäytön oikeutusta ei voida perustella jumalan säätämällä ”luonnollisen hierarkian”-argumentilla tai vallan perinnöllisyydellä vaan kansalaisilta saadulta suostumuksella hallita. Kyseessä on yksinkertainen vaihtokauppa. Valtio muodostuu yksilökansalaisista, ja kansalaiset antavat valtiolle mandaatin poliittiseen hallintaan. Vastavuoroisesti valtio sitoutuu suojelemaan kansalaisiaan niin rajojensa sisä- kuin ulkopuolellakin, tarvittaessa myös sodan keinoin. Tämä on se - historiallisesti katsottuna varsin lyhytikäinen - valtion ja kansalaisuuden yhteensolmiutumisen genealogia, johon olemme kasvaneet sisään mutta joka on viime vuosina ja vuosikymmeninä käynyt yhä kestämättömämmäksi.

 

Natsi-Saksasta Yhdysvaltoihin 1930-luvulla emigroitunut tunnettu yhteiskuntateoreetikko ja filosofi Hannah Arendt nosti heti toisen maailmansodan jälkeen esiin moderniin valtiokansalaisuuteen sisäänrakentuneen ristiriidan. Arendtin (1949) mukaan kansallisvaltion idea synnytti periaatteen, jonka mukaan valtiolla on suvereeni oikeus päättää, ketkä se hyväksyy alueelleen ja millä perusteilla. Universaalit ihmisoikeudet määrittyvät nekin käytännössä valtiokansalaisuuden välityksellä. Vaikka valtiot olisivat hyväksyneet YK:n yleisen ihmisoikeuksien julistuksen (1948) ja muita kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia, niinihmisoikeudet ovat voimassa vain valtioiden ja hallitusten toimeenpanemina. Kansallisvaltioihin perustuvassa järjestelmässä oletetaan, että kaikki ihmiset ovat jonkin poliittisen yhteisön jäseniä ja sitä kautta perus- ja poliittisten oikeuksien piirissä. Sotien jälkeen valtiottomat ihmiset joutuvat Arendtin mukaan heitteille, koska heillä ei ollut enää yhteisöä, johon kuulua ja jossa heidän ihmis- ja kansalaisoikeutensa olisi jäsenyyden kautta tunnustettu:

 

"Yhtäkkiä maailmassa ei ollut paikkaa, minne pakolaiset olisivat voineet mennä ilman mitä suurinta karsintaa, ei maata, missä heidät olisi assimiloitu valtaväestöön, ei aluetta, missä he olisivat voineet perustaa itselleen uuden yhteisön. Tällä mahdottomuudella oli tuskin mitään tekemistä liikakansoituksen konkreettisen ongelman kanssa: se ei ollut tilanpuutteen ongelma vaan poliittisen organisaation ongelma -- ihmiskunta -- oli saavuttanut kehitysasteen, jolla kuka tahansa näiden tiukasti organisoitujen suljettujen yhteisöjen ulkopuolelle heitetty ymmärsi tulleensa heitetyksi koko kansakuntien perheen ulkopuolelle." (Arendt 1949, 26) Valtiottomat pakolaiset joutuivat harmaalle vyöhykkeelle, jossa he olivat käytännössä vastaanottajamaan mielivallan alaisia olevia laittomia ei-kansalaisia. Tästä on edelleen tänä päivänäkin lukuisia esimerkkejä niin meiltä kuin muualtakin.

 

Tuija Parvikko (2002) toteaa, että täysivaltaiseen kansalaisuuteen perustuva suvereenien kansallisvaltioiden järjestelmä on väistämättä tuottanut itsensä anomalian maailmassa, jossa ihmiset eivät elä ja asu omien kansallisuuksiensa mukaisessa järjestyksessä. Kansallisvaltion näkökulmasta valtion alueelle nimittäin pyrkii jatkuvasti väkeä, jolla ei ole sinne mitään asiaa. "Valtavien pakolaisjoukkojen jatkuva käännyttäminen rajalta näyttäisi kuitenkin kansainvälisen yhteisön silmissä - ainakin toisinaan - liian julmalta varsinkin jos nämä joukot ovat paossa sotaa tai luonnonkatastrofia eivätkä vain etsimässä itselleen kotimaata parempia toimeentulomahdollisuuksia. Siksi nämä joukot sullotaan leireille, joita ilman kansallisvaltion puhtaus ei säily ja joita ei oikeastaan ole edes tarkoitus purkaa niiden kerran synnyttyä." (Mt.)

 

Eurooppalaisesta ja laajemmin länsimaisesta näkökulmasta saatetaan ajatella, että pakolaisiin liittyvä problematiikka ei onneksi kosketa 'meitä', ja olettaa, että esimerkiksi lähi-idän pakolaiskriisi ratkeaa aikanaan, jolloin pakolaiset palaavat takaisin lähtömaihinsa. Tai vaikka kriisi ei ratkeaisikaan, pakolaiset voidaan aina padota jonkin toisen valtion rajan taakse, kuten monissa Euroopan maissa on tehty viimeisen vuoden aikana. Italialaisen filosofin ja kirjallisuus- ja oikeustieteilijän Giorgio Agambenin mukaan tällainen ajattelu ei kuitenkaan enää onnistu. Agambenin (2001) mukaan pakolaisuudesta ja pakolaisleireistä on sadassa vuodessa tullut normaali ilmiö, joka ei suinkaan ole pelkkä poliittisten kriisien sivutuote vaan nykypäivän politiikan paradigmaattinen tila, joka voimistuu kaikkialla. Tämä perustuu siihen, että poikkeustilasta, joka antaa oikeuden rikkoa voimassa olevia lakeja ja sääntöjä, on tullut 'uusi normaali', ja leirimentaliteetista sen yhteiskunnallinen järjestys. Näin ollen, mitä laajemmalle poikkeustilan politiikka ja siihen liittyvä pakolaisleirin kaltainen yhteiskunnan olomuoto ulottuvat - esimerkiksi terrorismin torjunnan nimissä tapahtuvien yksilönoikeuksien kavennusten ja valvonnan lisääntymisen takia - sitä enemmän meistä kaikista tulee yhteisöstään ja oikeuksistaan irrotettuja 'pakolaisia'.

 

Tuija Parvikon mukaan 'leiri' on ympäristö, jossa valta ei kysy ihmisten poliittisia tai muita oikeuksia eikä murehdi vaikutusmahdollisuuksien puutetta. Valta ei leirillä enää suostuttele, taivuttele, tai vakuuta, vaan se voi turvautua mihin tahansa keinoihin valtansa säilyttämiseksi ja ihmisten hallitsemiseksi. Siellä elämä ei tunnusta mitään etiikkaa ja on osallistuvan politiikan tuolla puolen. "Leirillä on samantekevää, mitä televisiossa sanotaan, sillä myös totuuden ja valheen välinen raja on kadonnut tai ainakin käynyt täysin merkityksettömäksi." (Parvikko 2002, 54) Tämäkin idea kuulostaa tänä päivänä pelottavan ajankohtaiselta.

 

Toisaalta pakolaisuuden käsitteeseen ja tilaan itseensä liittyy yllättävää voimaa, kuten Parvikko tuo Arendtiin ja Agambeniin nojaten esiin. Pakolaisuutta voidaan ajatella 'rajakäsitteenä', jonka avulla voidaan kyseenalaistaa syntyperään ja verenperintöön perustuva valtiokansalaisuuden instituutio ja sen rajaamat ihmisoikeudet ja näyttää tietä kohti toisella logiikalla järjestynyttä poliittista yhteisöä. Arendtin keskeisiä poliittisia ideoita oli, että polis ei oikeastaan ole kaupunkivaltio fyysisenä paikkana, vaan se on ihmisten välinen organisaatio sellaisena kuin se kehkeytyy, kun ihmiset toimivat ja puhuvat yhdessä, ja sen todellinen paikka on tätä tarkoitusta varten yhdessä elävien ihmisten 'välissä' riippumatta siitä, missä nämä sattuvat olemaan. (Arendt 1958, 198-199) Arendt esittääkin, että emme voi enää nojata vanhaan käsitykseemme ihmisoikeuksista, vaan ne on määriteltävä uudelleen 1900-luvun kokemusten ja olosuhteiden valossa. Nämä olosuhteet osoittavat, että on olemassa perustava ihmisoikeus, joka on kaikkien muiden oikeuksien ehto: jokaisen ihmisen luovuttamaton oikeus kuulua johonkin poliittiseen yhteisöön. Se eroaa muista oikeuksista kahdella tavalla: ensinnäkään se ei muutu historiallisen ja poliittisen tilanteen mukaan, ja toiseksi se antaa muille oikeuksille niiden merkityksen. (Parvikko emt., 48)

 

Jos poliittiseen yhteisöön kuulumisen oikeus on kaiken lähtöpiste ja keino vastata pakolaisuuden kasvavaan ongelmaan, miten se voitaisiin toteuttaa nykyoloissa, joissa valtiot edelleen rakentavat olemassaolonsa oikeutuksen omien kansalaistensa suojelun varaan - mistä roolista valtiot tuskin tulevat nähtävillä olevassa tulevaisuudessa luopumaan? Tähän on kehitelty ja kokeiltu erilaisia ratkaisuja, joista monet nojaavat virtuaaliyhteisön ideaan. Palaamme niihin kirjoituksen toisessa osassa myöhemmin.

 

Lähteet

Agamben, Giorgio (2001) Keinot vailla päämäärää. Reunamerkintöjä politiikasta. Helsinki: Tutkijaliitto.

Arendt, Hannah (1949) The Rights of Man. What are They? Modern Review, 3:1, 24-37.

Arendt, Hannah (1958) The Human Condition. 

Marshall, T. H. (1950) Citizenship and social class.

Parvikko, Tuija (2002) Politiikka ilman polista - pakolainen paradigmana 2000-luvun politiikassa. Kosmopolis 32:1, 41-60.